Markkinoistuva varhaiskasvatus

Ville Ruutiainen

Markkinoistumisella viitataan tässä blogitekstissä markkinoille ominaisten toiminatatapojen omaksumiseen. Käytännössä markkinoistumista toteutetaan muun muassa yksityistämällä, ulkoistamalla ja kilpailuttamalla palveluita sekä lisäämällä kilpailua ja valinnan vapautta.

Suomessa, kuten muissakin pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa, varhaiskasvatuspalvelut ovat olleet perinteisesti julkisen sektorin toimintaa. Ne on rahoitettu julkisin varoin ja tuotettu pääosin osana kuntien palvelujärjestelmää. Lähtökohtana on ollut universalismin ajatus, mitä konkretisoivat muun muassa lasten subjektiivinen päivähoito-oikeus ja tulosidonnaiset asiakasmaksut. Yksityinen palveluntuotanto on ollut vähäistä ja pääasiassa pienten paikallisten päiväkotiyrittäjien sekä kolmannen sektorin toimijoiden varassa. Viime vuosina yksityinen varhaiskasvatus on kuitenkin lisääntynyt ja samalla palveluntuottajien kirjo on laajentunut. Aikaisempaa suurempia ja ainakin osin kansainvälisesti rahoitettuja kasvuhakuisia päiväkotiketjuja on ilmaantunut varhaiskasvatuskentälle.

Lisääntyneen yksityisen tarjonnan taustalla on useita tekijöitä. Universalismin rinnalle ja sitä haastamaan on noussut uusliberaaliin arvomaailmaan perustuvaa keskustelua. Käytännössä tämä ilmenee mm. vanhempien valinnan vapauden arvostamisessa, kilpailun korostamisessa ja julkistalouden tehostamispyrkimyksissä.

Yksityistyviä varhaiskasvatuspalveluita voidaan tarkastella myös kuntapolitiikan tasolla. Suomessa kunnilla on vastuu tiettyjen palveluiden järjestämisestä, mutta vapaus valita järjestämisen toteutustapa. Vapaus yhdistettynä muuttoliikkeisiin, väestö- ja elinkeinorakenteen muutoksiin sekä julkistaloudessa elettävään niukkuuden aikaan on saanut osan kunnista yksityistämään osan varhaiskasvatuspalveluistaan. Käytännössä yksityistäminen on tapahtunut joko kilpailutuksien kautta toteutettavina ostopalveluina tai erilaisia kunnan ja valtion myöntämiä rahallisia tukia yhdistelemällä.

Kuhinaa varhaiskasvatusmarkkinoilla

Varhaiskasvatuspalveluita voidaan tarkastella markkinoina, joilla kysyntä (asiakasperheet) ja tarjonta (palveluntuottajat) pyrkivät kohtaamaan. Suomalaisia varhaiskasvatusmarkkinoita voidaan kutsua sekataloudeksi, jossa osa tuotannosta, eli päiväkodeista, on julkisessa ja osa yksityisessä omistuksessa. Varhaiskasvatusmarkkinat ovat myös ymmärrettävissä ns. näennäismarkkinoiksi, joilla yksityisen ja julkisen tuotannon piirteet yhdistyvät. Sosiaalipolitiikan tutkijat Julian Le Grand ja Will Bartlett ovat muodostaneet kriteeristön, jonka ehtojen toteutuessa voidaan puhua näennäismarkkinoista. Kriteeristön mukaan näennäismarkkinat ovat julkisesti perustettuja, tuettuja ja säädeltyjä. Erilaiset toimijat kilpailevat niillä ja raha liikkuu niillä yleensä tilaajan ja tuottajan välillä, ei asiakkaan kautta. Lukuun ottamatta lakisääteistä yksityisen hoidon tukea Suomessa kunnat voivat päättää, kuinka ne tukevat yksityistä toimintaa ja kuinka ne suhtautuvat yksityisen sektorin laajentumiseen. Suomalaisilla varhaiskasvatusmarkkinoilla julkiset, yksityiset ja kolmannen sektorin toimijat kilpailevat keskenään asiakkaista. Rahaliikenne tapahtuu pääsääntöisesti siten, että perhe valitsee palvelun tuottajan. Mikäli tuottaja on yksityinen tai kolmas sektori, kunta maksaa perheelle myönnetyn tuen suoraan palveluntuottajalle. Vaikka varsinaisesta tilaaja-tuottajamallista ei useinkaan puhuta, raha ei yleensä kulje perheen kautta, vaan perheen valinnan perusteella.

Kuntakohtaiset erot palveluntuotannossa ja yksityisen palveluntuotannon laajuudessa ovat johtaneet siihen, että Suomen sisälle on muodostunut monia erilaisia varhaiskasvatusmarkkinoita, joista suuri osa täyttää näennäismarkkinoiden kriteerit.

Varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumiseen liittyviä kysymyksiä

Suomessa varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumista ei ole juuri tutkittu, sillä kyseessä on uusi ilmiö. Kansainvälisessä keskustelussa yksityinen ja erityisesti voittoa tavoitteleva varhaiskasvatus on ollut voimakkaan kritiikin kohteena. Uusliberaali oletus kilpailun positiivisesta vaikutuksesta varhaiskasvatuksen laatuun ei ole kansainvälisessä mittakaavassa toteutunut. Ainakin siltä näyttää, kun tarkastellaan voittoa tavoittelevien toimijoiden henkilöstörakennetta tai kasvatushenkilöstön määrää suhteessa lasten määrään, eli mittareita, joilla varhaiskasvatuksen laatua usein arvioidaan. Yhdeksi syyksi kilpailun tehottomuuteen laadun parantajana on esitetty kuluttajien epätäydellistä informaatiota. Informaation epätäydellisyys näkyy käytännössä siten, että vanhempien varhaiskasvatusarjesta saama tieto on niukkaa ja toisaalta vanhempien kyky arvioida varhaiskasvatuksen laatua on rajallinen. Lisäksi saatavilla olevien palveluiden niukkuuden tai hintatason vuoksi kilpailun lisääminen ei välttämättä lisää perheiden valinnan vapautta. Vaihteleva laatu ja hinnoittelu yhdistetään usein sosiaaliseen kerrostumiseen. Alhaisimpiin sosio-ekonomisiin luokkiin lukeutuvat perheet joutuvat tekemään valinnan usein hinnan perusteella ja laadun kustannuksella.

Australialaisen ABC Learningin tarina tarjoaa varoittavan esimerkin varhaiskasvatuksen yksityistymisestä ja yhtiöitymisestä. ABC kasvoi 2000-luvulla jättimäiseksi palveluntuottajaksi, mutta ajautui lopulta konkurssiin. Laajimmillaan sen markkinaosuus oli n. 25 %, ja yhtiön ajautuessa konkurssiin yli satatuhatta lasta oli jäämässä samanaikaisesti ilman hoitopaikkaa. Julkinen sektori joutui pelastamaan vaarassa olevat hoito- ja työpaikat, mikä maksoi valtiolle yli 100 miljoonaa Australian dollaria.

Suomessa kansainvälinen keskustelu ja esimerkit on syytä ottaa vakavasti päätöksiä tehtäessä. On kuitenkin huomattava, että suomalaiseen varhaiskasvatusmalliin sisältyy kauhukuvilta suojaavia tekijöitä. Ensiksikin julkinen sektori on edelleen ylivoimaisesti suurin palveluntarjoaja ja lapsella/perheellä on oikeus julkiseen varhaiskasvatukseen. Yksityisen sektorin hinnoittelu ei voi poiketa merkittävästi julkisesta, muuten asiakkaat äänestävät jaloillaan. Toiseksi perinteiset laadun mittarit, kuten henkilöstörakenne ja kasvatushenkilöstön määrä suhteessa lasten määrään, on säädetty laissa samaksi niin julkisissa kuin yksityisissä palveluissa. Kolmanneksi yksityisten toimijoiden julkinen säätely ja valvonta on tiukkaa. Lainsäädännön ja opetussuunnitelmien normiaseman lisäksi kunnat ja aluehallintovirastot valvovat palveluja. Kunnat asettavat yksityisille toimijoille toimintaehtoja, joihin ainakin palvelusetelillä palveluita tuottavien toimijoiden on mukauduttava. Neljänneksi näyttää siltä, että kunnat ovat havahtuneet perheiden ja lasten mahdolliseen epätasa-arvoistumiseen mm. tukikäytännöissään. Selvimmin tämä näkyy tulosidonnaisten tukimallien suosimisena. Tulosidonnaiset tukimallit takaavat yksityisen ja julkisen varhaiskasvatuksen asiakasperheille ainakin melko samansuuruiset asiakasmaksut, toisin kuin tasasuuruiset tukimallit.

Varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistuminen on meillä vasta alkanut, joten aika näyttää mihin suuntaan se etenee ja mitä voimme siitä oppia. CHILDCARE-hankkeessa markkinoistumisen kysymyksiin paneudutaan varhaiskasvatusjärjestelmän, kuntapäättäjien, yksityisten toimijoiden sekä yksityisen sektorin asiakasperheiden näkökulmista. Tutkimus tuottaa arvokasta tietoa lisääntyneestä yksityisestä varhaiskasvatuksesta, sen mahdollisuuksista sekä siihen liittyvistä riskitekijöistä. Saatua tietoa voidaan soveltaa päätöksenteossa, yksityisen toiminnan kehittämisessä sekä perheiden informoinnissa.

Ville Ruutiainen toimii Jyväskylän yliopistossa varhaiskasvatuksen yliopistonopettajana ja tohtorikoulutettavana. Hänen yksityisiä varhaiskasvatuspalveluita käsittelevä väitöskirjansa pureutuu CHILDCARE-hankkeen teemoihin mm. tarkastellessaan yksityistymiseen liittyvää tasa-arvon tematiikkaa.
 

kuva: Anna Ruutiainen

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *