Takaisin tarveharkintaiseen varhaiskasvatukseen
Elokuun alusta astui voimaan laki, joka antaa kunnille mahdollisuuden rajata lapsen subjektiivista varhaiskasvatusoikeutta 20 tuntiin viikossa. Alkuvuoden aikana kunnissa on päätetty, ottavatko ne subjektiivisen oikeuden rajauksen käyttöön. Kuntien saama valtionosuus varhaiskasvatuspalvelujen rahoituksesta kuitenkin pienenee, vaikka kunta ei ottaisi rajausta käyttöön.
Subjektiivinen oikeus (koko)päivähoitoon tuli voimaan vuonna 1990 alle kolmivuotiaille lapsille ja vuonna 1996 kaikille alle kouluikäisille lapsille. Subjektiivista päivähoito- ja varhaiskasvatusoikeutta on pidetty osana universalistista hyvinvointipolitiikkaa, jossa keskeistä on se, että kaikilla on oikeus samansuuruisiin ja -laatuisiin etuuksiin ja vaikuttamiseen. Universaalien palvelujen ytimenä on tarveharkinnan puuttuminen. Sen etuna on pidetty sitä, että kaikille myönnettävät etuudet eivät leimaa etuuksien käyttäjiä. Kun palvelu on tarveharkintainen ja vain harvojen käytössä, siihen panostamista ja ylläpitämistä ei yleensä pidetä yhtä tärkeänä – vaarana on tarveharkintaisten palvelujen heikkeneminen. Sosiaalipolitiikan professori Anneli Anttonen on todennut, että universaalit palvelut lisäävät eri sosioekonomisten ryhmien välistä solidaarisuutta ja lieventävät niiden välistä kitkaa.
Subjektiivisen oikeuden rajaus tuo tarveharkintaisuuden takaisin varhaiskasvatuspalveluihin sen käyttöön ottaneissa kunnissa niiden perheiden kohdalla, joissa vanhempi ei ole työssä eikä opiskele. Osapäiväinen ja -viikkoinen varhaiskasvatus on edelleen kaikkien lasten ja perheiden saatavilla, mutta se poikkeaa tuntimääränsä lisäksi ammattilaisten ja lasten lukumäärää määrittävien suhdelukujensa osalta kokopäivähoidosta. Käytännössä se on siten erillinen palvelu, vaikka kokopäivänen ja osa-aikainen varhaiskasvatus saatetaan järjestää samassa päiväkotiryhmässä.
Yleisen tason perusteluja varhaiskasvatusoikeuden puolesta ja vastaan
CHILDCARE-hankkeessa yhtenä tarkastelun kohteena on kunnallinen varhaiskasvatuspolitiikka. Hankkeen osatutkimuksessa olemme tarkastelleet Oulun, Tampereen ja Jyväskylän kaupunginvaltuustojen subjektiivisen oikeuden rajaamista koskevia valtuustokeskusteluja ja tutkineet, miten tarveharkintaisuuteen siirtymistä ja universaalin kokopäiväisen varhaiskasvatusoikeuden säilyttämistä kunnallisessa päätöksenteossa perusteltiin.
Varhaiskasvatusta koskevia valtuustokeskusteluja luonnehti abstraktius. Keskustelijat vetosivat usein yleisellä tasolla muun muassa lasten oikeuksiin, tasa-arvon kysymyksiin, erityisesti ajatellen lapsia, ja vanhempien antaman hoivan luonnollisuuteen.
Keskustelijoiden kesken näytti vallitsevan yksimielisyys siitä, että jokaisella lapsella tulee olla oikeus varhaiskasvatukseen. Samalla oltiin erimielisiä siitä, missä määrin esitetty subjektiivisen oikeuden rajaus olisi muutos verrattuna oikeuteen kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen. Tässä yhteydessä puhuttiin usein siitä, että kokopäiväinen varhaiskasvatus olisi edelleen sitä erityisistä syistä tarvitsevien lasten saatavilla.
Siitä käytettiin huomattavan vähän puheenvuoroja, mitä subjektiivisen oikeuden rajaus tarkoittaisi perheille tai päiväkotien arjessa käytännössä. ”Tutkimuksiin” ja ”asiantuntijoihin” viitattiin useimmiten yleisellä tasolla todeten näiden puoltavan puhujan esittämää kantaa. Sen sijaan tarkemmat viittaukset tutkimustietoon olivat keskusteluissa harvinaisia. Myös oman kunnan tilastoja käytettiin keskustelussa hyvin niukasti. Valtuutetut eivät siis perustelleet kantojaan esimerkiksi sillä, kuinka suurta osaa perheistä rajaus mahdollisesti koskisi tai kuinka moni perhe käyttää kokopäiväistä varhaiskasvatusta toisen tai molempien vanhempien ollessa kotona. Näiden sijaan perustelut aloitettiin varsin usein lausahduksella ”Uskoisin, että…”.
CHILDCARE-hanke täydentää tietoa varhaiskasvatusta koskevista valinnoista
Mistä tämä kertoo? Osittain tämä viestinee tilastoinnin niukkuudesta. Lasten päivähoidosta ei ole riittävästi saatavilla sellaista tilastotietoa, joka antaisi tiedot esimerkiksi perheiden tulotasosta, vanhempien työmarkkina-asemasta ja lasten hoitoratkaisuista. Valtakunnallisesti kattavat päivähoitotiedot koskevat vain eri-ikäisten lasten määriä päivähoidossa, ja KELA:n tilastot erilaisia hoidon tukia saavien vanhempien määrää. Päivähoito- ja varhaiskasvatuspalveluista ei ole riittävästi ajantasaisia käyttötietoja tutkimustarkoitusta tai poliittista päätöksentekoa varten.
Joitakin selvityksiä ja tutkimuksia varhaiskasvatuspalveluiden käytöstä Suomessa on kuitenkin ollut päätöksentekijöiden käytössä. Viimeisimmän kattavan selvityksen päivähoidon käytöstä on laatinut Sosiaali- ja terveysministeriö, mutta selvitys on yli kymmenen vuoden takaa. Tämän selvityksen mukaan silloin noin 10 %:lla kokopäivähoidossa olevista lapsista jompikumpi vanhemmista oli kotona. Päiväkotien henkilöstön mukaan kokopäivähoidon tarpeen taustalta löytyi tällöin vanhempien mielenterveysongelmia, työkyvyttömyyttä, sisarusten erityishoidon tarvetta sekä pätkätöitä. Noin 3 % päivähoidossa olevilla lapsilla toinen vanhemmista oli kotona hoitamassa perheen toista lasta. Kotona olevat vanhemmat turvautuivat kokopäiväpaikkaan, kun perheen hoidontarpeen määrä tai ajankohta vaihteli tavalla, johon osapäivähoito ei vastannut. CHILDCARE -hankkeessa toimivan tutkimusjohtaja Katja Revon tutkimuksen mukaan vanhemmat eivät valinneet osapäivähoitoa tai kotihoitoa, jos vaarana oli kokopäivähoitopaikan menettäminen tutuksi muodostuneessa päivähoitoryhmässä. Lapsen pitämisellä kokopäivähoidossa turvattiin tuttujen ihmissuhteiden jatkuvuutta ja arjen ennakoitavuutta. Vaikka suurin osa varhaiskasvatuspalveluja käyttävistä lapsista on ilmoitettu kokopäivähoitoon, myös lasten tosiasiallisten hoitopäivien pituudet vaihtelevat. Keskimäärin lapsi oli päiväkodissa 26 tuntia viikossa, jos hänen vanhemmistaan ainakin toinen oli kotona.
Mainittujen selvitysten ja tutkimusten jälkeen varhaiskasvatuksen tehtävät ovat uuden varhaiskasvatuslain myötä muuttuneet. Varhaiskasvatus nähdään uudessa lainsäädännössä lapsen oikeutena ja osana suomalaisen koulutus- ja kasvatusjärjestelmän kokonaisuutta. Tämän muutoksen merkityksestä vanhempien päätöksiin ei vielä tätä kirjoitettaessa ole tietoa.
Varhaiskasvatusoikeuteen liittyvät keskustelut jatkuvat ja tulevat varmaankin uudelleen ajankohtaisiksi kunnissa, joissa rajausta ei nyt otettu käyttöön. CHILDCARE-hanke vastaa tutkimustiedon puutteeseen perheiden päivähoitovalintoja ja -tarpeita koskien. Tutkimukseen sisältyvä seuranta antaa jatkossa myös näkökulmia siihen, millaisia seurauksia nyt tehdyillä rajauksilla on lasten ja perheiden kannalta.
Subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden rajaus
- Lapsella on oikeus osallistua kunnan järjestämään varhaiskasvatukseen päiväkodissa tai perhepäivähoidossa 20 tuntia viikossa.
- Kokopäiväinen oikeus säilyy, mikäli vanhemmat ovat töissä, yrittäjiä tai opiskelevat.
- Lapsella on lisäksi oikeus tarpeen mukaan 20 tuntia laajempaan varhaiskasvatukseen vanhemman osa-aikaisen tai väliaikaisen työssäkäynnin, työllistymistä edistävään palveluun osallistumisen, kuntoutuksen, tai jos laajempi varhaiskasvatus on esimerkiksi lapsen kehityksen, tuen tarpeen tai perheen olosuhteiden takia lapsen edun mukaista.
- Lapsi, jolla ei ole oikeutta kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen voi osallistua varhaiskasvatukseen jokaisena arkipäivänä osapäiväisesti 4 tuntia päivässä tai kokopäiväisesti muutamana päivänä viikossa.
- Osapäiväiseen varhaiskasvatukseen osallistuvia yli 3-vuotiaita lapsia voi olla 13 yhtä aikuista kohden. Kokopäiväisessä varhaiskasvatuksessa suhdeluku on 1:8.
- Yhdessä päiväkotiryhmässä saa olla yhteensä maksimissaan kolmen aikuisen määrää vastaava määrä lapsia. Ryhmässä, jossa kaikki lapset kuuluvat kokopäiväisen varhaiskasvatuksen piiriin, voi näin ollen olla yhteensä 24 yli 3-vuotiasta lasta.
- Osa kunnista ei ole rajannut oikeutta varhaiskasvatukseen.
Kirjoittajakuvaukset
Maiju Paananen toimii CHILDCARE -hankkeessa projektitutkijana Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikössä. Tasa-arvon kysymysten lisäksi Paananen on kiinnostunut varhaiskasvatuksen ohjausjärjestelmästä ja sen roolista varhaiskasvatuksen arjen muotoutumisessa.
Maarit Alasuutari on varhaiskasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja CHILDCARE-hankkeen johtaja. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut muun muassa varhaiskasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien yhteistyötä ja varhaiskasvatuksen suunnittelua. Hän on myös paneutunut varhaiskasvatuksen dokumentaatioon ja lapsuudentutkimukseen.
Kirsti Karila toimii varhaiskasvatuksen professorina Tampereen yliopistossa sekä CHILDCARE-hankkeen osaprojektin johtajana ja vuorovaikutusvastaavana. Hänen tutkimusalueitaan ovat varhaiskasvatuksen asiantuntijuus ja varhaiskasvatusinstituutioiden toiminta. Karila on edustanut varhaiskasvatuksen tutkimusta lukuisissa varhaiskasvatuksen linjauksia, lainsäädäntöä, henkilöstön koulutusta ja varhaiskasvatussuunnitelmia valmistelleissa työryhmissä.
Anna Siippainen toimii CHILDCARE –hankkeessa projektitutkijana Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee väitöskirjaansa, joka käsittelee lasten ja aikuisten välisiä suhteita hallinnan näkökulmasta. Erityisesti Siippaista kiinnostavat tasa-arvoon ja eriarvoisuuteen liittyvät kysymykset sekä lasten kanssa tehtävä tutkimus. Siippainen vastaa myös hankkeen viestintään liittyvistä asioista, kuten nettisivuista ja sosiaalisesta mediasta.
Kommentit