Työ, perhe ja tasa-arvo – entä lapset?

Johanna Lammi-Taskula

Pohjoismaissa on 1960 -luvulta lähtien edistetty sukupuolten tasa-arvoa erityisesti työelämässä. Pienten lasten äitien työssäkäynnin tukeminen on ollut yksi keskeisiä toimia korkean työllisyysasteen saavuttamiseksi. Samalla hyvinvointivaltio on tarjonnut naisille uusia hoivatyön työpaikkoja. Luomalla yhtäältä perhevapaaoikeuksia ja toisaalta varhaiskasvatuspalveluita on tehty mahdolliseksi yhdistää vanhemmuus ja ansiotyö. Lapsen näkökulmasta kyse on siitä, että hän saa yhtäältä tarvitsemaansa hoivaa, toisaalta materiaaliset perustarpeensa tyydytettyä.

Ennen julkisten päivähoitopalveluiden rakentamista Suomessakin perheet joutuivat pohtimaan, kuka lapsia hoitaa äidin ollessa töissä: onko varaa palkata kotiapulainen, auttavatko sukulaiset, vai jäävätkö pienet lapset peräti yksin kotiin. Tuolloin lastenhoito nähtiin vielä itsestään selvästi naiskysymyksenä, isän jääminen pois töistä lapsia hoitamaan oli täysin outo ajatus. Oli siis suuri helpotus, kun laadukasta päivähoitoa alkoi olla tarjolla edulliseen hintaan.

Isän roolista perheessä kuitenkin keskusteltiin vilkkaasti jo 1970-luvulla. Nähtiin, että isän osallistuminen lapsen hoitamiseen on tärkeää paitsi äidin kaksoistaakan keventämiseksi, myös isän ja lapsen välisen suhteen vahvistamiseksi. Muiden pohjoismaiden esimerkkiä seuraten myös Suomessa saatiin voimaan isyysvapaa vuonna 1978. Aluksi isyysvapaan käyttö oli vähäistä, mutta perheissä oli selvästi valmiutta jakaa lastenhoitovastuuta tasaisemmin, ja isyysvapaan käyttö yleistyi vuosi vuodelta. 1990-luvulle tultaessa isyysvapaasta oli jo tullut ”jokamiehen joukkoliike”. Isät jäävät nykyään sankoin joukoin lapsen syntymän jälkeen muutamaksi viikoksi kotiin tutustumaan uuteen perheenjäseneen ja auttamaan synnytyksestä toipuvaa äitiä vauvan hoidossa.

Yhtä aikaa äidin kanssa kotona vietetty isyysvapaa ei kuitenkaan vielä saa aikaan vallankumousta sen paremmin sukupuolten tasa-arvon kuin isä-lapsi –suhteenkaan näkökulmasta. Äitien pitkien perhevapaiden rinnalla isien parin viikon osuus on hyvin vaatimaton. Vaikka pitkät perhevapaat yhtäältä mahdollistavat äitien siteen työmarkkinoille, ne myös aiheuttavat ongelmia ei vain äideille, vaan kaikille synnytysikäisille naisille. Työnantajat eivät ole halunneet palkata ainakaan pysyvään työsuhteeseen naista, joka mahdollisesti pian jäisi pidemmäksi aikaa perhevapaalle. Hoivavastuun epätasainen jakaminen vanhempien kesken näkyy myös sitkeästi parinkymmenen prosentin tuntumassa pysyttelevässä naisten ja miesten välisessä palkkaerossa.

1990-luvulla alettiin yhä pontevammin painottaa sellaisten politiikkatoimien tarvetta, joiden avulla edettäisiin nopeammin kohti kahden elättäjän ja kahden hoivaajan perhemallia. Toisin sanoen mallia, jossa niin äidit kuin isätkin kantavat tasapuolisesti vastuuta yhtä hyvin perheen toimeentulosta kuin lastenhoitovastuustakin. Pieniä askelia kohti tällaista perhemallia otettiin isäkuukauden säätämisen myötä vuonna 2003. Isät saivat ensin kaksi viikkoa ns. bonusvapaata, jos he pitivät kaksi viikkoa jaettavissa olevaa vanhempainvapaata. Myöhemmin bonusviikkojen määrä kasvoi aina neljään viikkoon asti, ja vuodesta 2013 isillä on ollut oma yhdeksän viikon kiintiönsä perhevapaista: kolme viikkoa yhtä aikaa äidin kanssa ja kuusi viikkoa itsenäisesti. Isän kiintiön käyttäjien määrä on kasvanut erityisesti sen myötä, kun vapaan käyttöä on myös joustavoitettu niin, että isä voi pitää vapaata lapsen kaksivuotispäivään asti.

Isän perhevapaakiintiön ajatuksena on, että isä hoitaa lasta itsenäisesti äidin palattua töihin tai opiskelemaan. Näin molemmat vanhemmat ymmärtävät paremmin niin lapsen tarpeita kuin myös kotitöiden tekemiseen liittyviä arkisia välttämättömyyksiä. Parisuhteen kannalta positiivinen kierre voi syntyä, jos kotitöistä ja hoivasta riidellään vähemmän. Jos tasaisemmalla vastuunjaolla syntyy parempi ymmärrys vanhempien kesken, pikkulapsivaiheen eroriski on pienempi ja koko perheen hyvinvointi siten vankemmalla pohjalla.

Sukupuolten tasa-arvon edistämisellä ja vanhemmuuteen liittyvien vastuiden tasaisemmalla jakamisella äitien ja isien kesken on siis monia seurauksia lasten hyvinvoinnin kannalta. Lapsen kehitys on turvatumpaa, kun lohduttajaksi, syöttäjäksi, pukijaksi ja nukuttajaksi kelpaa äidin ohella myös isä. Lapsi voi hyvin, kun vanhemmat saavat tukea niin toisiltaan kuin yhteiskunnaltakin, eikä kumpikaan kuormitu yksin kannetun hoiva- tai elatusvastuun alle.

Johanna Lammi-Taskula toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella tutkimuspäällikkönä sekä Lapset, nuoret ja perheet -yksikön päällikkönä. Hän johtaa CHILDCARE-hankkeen osana olevaa NEVA-tiedonkeruuta, jossa kerätään varhaiskasvatuksen ja lastenneuvolan henkilöstön kautta tietoa nelivuotiaiden lasten ja heidän perheittensä hyvinvoinnista, terveydestä ja lastenhoidon valinnoista.

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *