Tervetuloa lukemaan Koneen säätiön rahoittaman dystopia-projektin Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa blogia! Projektin jäsenet ovat Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelman henkilökuntaa ja tutkijoita. Lisätietoa projektista löytyy nettisivuiltamme.
1990-luvulta lähtien Suomessa yleistynyt dystooppinen fiktio on nopeasti muotoutunut keskeiseksi tulevaisuuden kuvittelun areenaksi. Se on milteipä poliittinen voima, joka luo, kuvittaa ja konkretisoi aikamme pelkoja ja uhkakuvia ilmastonmuutoksesta totalitarismiin. Kirjallisuuden erityinen voima on sen kyvyssä kertoa emotionaalisesti koskettavia tarinoita erilaisissa oloissa elävistä ihmisistä, siitä miltä tuntuu olla joku jossakin (qualia). Lähitulevaisuutta kuvaavat dystooppiset romaanit käyttävät hyväkseen tätä kokemuksellisuutta ja kuvittelevat, mitä tapahtuu, jos jokin aikamme ilmiö saa kehkeytyä uusiin mittasuhteisiin. Kuvitteellisuudestaan huolimatta dystooppinen teos on yleensä myös painokas puheenvuoro meidän maailmastamme.
Miksi lukea kirjallisuutta ja kirjoja? Miksi lukea niitä sähköisten viestimien ja sosiaalisen median aikakaudella? Dystooppinen fiktio antaa joukon vastauksia käsittelemällä tiedonvälityksen, kirjan ja kirjallisuuden merkitystä yhteiskunnassa. Esimerkiksi George Orwellin romaanissa Nineteen Eighty-Four (1949) kokonainen ministeriö muuntelee historiallisia dokumentteja vallanpitäjien toiveiden mukaiseksi, jolloin niiden välittämä käsitys menneestä vääristyy. Esa Mäkisen Totuuskuutiossa (2015) kritiikkiä viedään uuteen suuntaan, sillä teoksessa multimediayritys Celsius vääristelee maksusta – eli teoksen sanoin täsmäyttää – netissä välitettyjä uutisia ja sosiaalisen median sisältöjä. Teoksen suojakannen teksti summaa perinteisen kirjan ja internetpohjaisten viestimien eron kirjan hyväksi: Tämä teksti on vain paperilla. Tätä ei voi muuttaa.
Totuuskuution motot viittaavat traditiotietoisesti Orwellin ja Bradburyyn. Ray Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953) palokunnan tehtävänä on polttaa löytämänsä kirjallisuus, koska se koetaan yhteiskuntarauhaa horjuttavaksi: ajatuksia herättäväksi ja luovuutta lietsovaksi. Vallanpitäjille on otollisempaa, että ydinsodan uhkaamat ihmiset käyttävät aikansa katselemalla saippuaoopperoita ja viihdeohjelmia seinän kokoisilta televisioruuduilta ja menettävät samalla kriittisyytensä ja aktiivisen kansalaisuutensa.
Kirjallisuus ja kirja sekä niiden edustamat arvot näyttäytyvät siis vastavoimana epäeettiselle vallalle. Kirjan myönteinen voima muistuttaa menneisyydestä ja tarjota eväitä tulevaan tulee myös esiin dystooppisessa fiktiossa. Esimerkiksi Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian (2008–2010, suom. Nälkäpeli) viimeisen osan lopussa sortoyhteiskuntaa vastaan kapinoineet Katniss ja Peeta kirjaavat omatekoiseen kirjaansa muistiin asioita, joita ei saa unohtaa. Kirjan koostaminen toimii terapiana ja pohjustaa vastaista, muistamiseen perustuvaa eettistä elämää. Samaten Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa (2012) harvat merenpinnan nousulta pelastuneet kirjat säilyttävät Norian perheessä historiantajua. Teoksen nimeen nostettu Teemestarin kirja säilyttää teemestarilta toiselle mennyttä koskevaa tietoa, joka osoittautuu tärkeäksi nykytodellisuuden ymmärtämisessä ja paremman tulevaisuuden rakentamisessa.
Miksi siis lukea? Klassinen dystopia tulee muun ohessa ylistäneeksi kirjallisen perinteen merkitystä yksilön ja yhteiskunnan itseymmärryksen, historiantajun ja moraalisuuden rakentumisessa. Vain historiansa oikein muistava ja moninaisuuden hyväksyvä yhteiskunta voi olla oikeudenmukainen ja tuottaa hyvinvointia jäsenilleen.
Tule lukemaan kanssamme!
Saija Isomaa, projektin johtaja
Kommentit