Kirjoittanut Tatu Pajula
Onko miellyttävä simulaatio parempi kuin epämiellyttävä todellisuus? Näin kysytään Piia Leinon dystopiaromaanissa Taivas (S&S, 2017). Teos sijoittuu 2050-luvun Helsinkiin ja ihmiskunnan olemassaolo on muuttunut jäätiköiden sulamisen, ilmastopakolaisuuden, muukalaispelon ja kansanmielisyyden ajamana pelokkaaksi sisätiloissa väijymiseksi sekä keinotodellisuuksissa kellumiseksi.
Maailmassa on enemmän muureja kuin siltoja, internet on kaatunut ja eristyneen Helsingin ulkopuolisesta elämästä ei ole varmuutta. Puhdistukseksi nimitetty ilmiö on tuhonnut äärinationalismia kannattavan ainoan puolueen vastustajat ja vallankumouksen jälkeen tullut arkitodellisuus sekä jo vuosikymmeniä jatkunut yhteiskunnan muutostila ovat tuoneet apaattisuuden ja haluttomuuden muun muassa seksiin. Vallanpitäjiä ei näy missään, lapsien määrä on jyrkässä laskussa ja ruuasta on pula. Valtion omistama firma, Valo, on luonut paremman virtuaaliversion maailmasta, Taivaan, jossa käyttäjät voivat vierailla hyperrealistisissa oikean maailman paikoissa, joita osaa ei enää teoksen maailmassa ole olemassa, kuten New Yorkissa ja Babylonin Riippuvissa puutarhoissa.
Eräs sivistyksen pilareista on kuitenkin vielä olemassa Helsingissä. Muutamia tutkijoita työllistävä yliopisto yrittää ymmärtää maailman tilanteeseen johtaneita syitä ja mahdollisesti muuttaa ihmiskunnan suuntaa paremmaksi, eli tekee sitä samaa, mitä kyseinen instituutio tekee normaalistikin. Taivaan päähenkilö, Akseli, on yksi laitoksen tutkijoista ja hänen tehtävänään on kartoittaa historiankirjoituksista syitä, jotka johtivat ihmisten yleiseen haluttomuuteen. Akseli on myös Taivas-addikti. Hän saa palkkaansa käyttötunteina Taivaassa, jossa kaikki tuntuu hyvältä ja värit ja tuoksut ovat voimakkaammat kuin todellisuudessa. Taivas on Akselin ainut lohtu, jonka ympärillä muu elämä kuluu turhana sumussa.
Akseli tapaa kuitenkin sattumalta Taivaassa Iinan, joka haastaa Akselin maailmankuvan. Iinan mukaan todellisuus on todellista ja Taivas vain kalpea imitaatio siitä. Akselia jää harmittamaan Iinan näkemys, ja hän päättää yrittää tavata tämän todellisessa maailmassa. Samaan aikaan Akseli saa yliopistolta lääkettä, jonka pitäisi palauttaa halun elämään ja lisääntymiseen. Taivas ei kerro lääkkeestä juuri mitään, mutta sen vaikutukset ovat käsittämättömän nopeat. Lääkkeen saaminen toimii teoksessa juonellisena käännekohtana, josta ei ole paluuta aiempaan tilanteeseen.
Akselille käy lääkkeen otettuaan kuin Neolle Matrixissa: hän herää virtuaalitodellisuuden unesta reaalimaailman todellisuuteen. Akseli ei kuitenkaan kohtaa herättyään avaruusolioita, vaan halun tehdä jotain. Hän saa syyn nousta aamulla sängystä, koska hän haluaa omistaa uusia asioita, syödä, lenkkeillä, kirjoittaa tieteellistä tutkimusta ja harrastaa seksiä. Akseli antaa Iinallekin lääkettä tämän suostuttua tapaamiseen Taivaan ulkopuolella, ja he alkavat viettää aikaa yhdessä. Saatuaan elämänvoimansa takaisin Iina haluaa kuitenkin lähteä Helsingistä pois. Hänen perheensä asui ennen Tampereella ja hän kaipaa heidän luokseen.
Iina haluaa antaa lääkettä myös kaikille Helsingin ihmisille, mutta Akseli vastustaa tätä. Akselin mukaan lääkkeen tuoma herääminen voisi toteutua aggressiivisena kansannousuna, kun ihmiset huomaavat yhteiskunnan tilan. Totuus olisi heille liikaa. Lääke saa kaikki tunteet palaamaan takaisin vahvempina kuin aiemmin. Elämänilon lisäksi myös viha, kateellisuus ja ahneus palaavat. Lopulta lääke kuitenkin vapautetaan Helsingin vesijärjestelmään ja teos loppuu avoimesti, mutta optimistisesti matkana pois Helsingin pakkokaupungista. Halun palaaminen on myös mielenkiintoinen vertailukohta nykymaailman tilaan, jossa väestökatoa suurempana ongelmana pidetään maapallon liikakansoitusta. Laskun huoli esiintyy lähinnä yksittäisissä kansallisissa tapauksissa, esimerkiksi ehdotettuina vauvatalkoina Suomessa.
Taivaan maailman dystooppisuus on sitoutunut vahvasti ihmisten haluttomuuteen elää täyttä elämää. Apaattisten ihmisten hallinta on teoksessa helppoa, koska kapinamieltä ei heillä ole eikä sitä voi syntyä. Ihmisille riittää vain riippuvuutta aiheuttava Taivas ja kysymys haluamisen haluamisesta1 ei yllä teknologian orjuuttamien itsereflektioon. Teos ihmettelee, miten entisaikojen ihmiset päästivät tilanteen niin pahaksi. Syyttävä sormi osoittaa tendenssikirjallisuuden tapaan ihmisten heikkouksia: kestämätöntä taloutta, väkivaltaisuutta ja röyhkeyttä.
Riippuvuus (virtuaalisiin maailmoihin) ja masentuminen ovat tietysti myös oikeaa maailmaa kuvaavia ilmiöitä, mutta masennuslääkkeet eivät ole Taivaan pillereiden veroisia. Vaikka harva vakavan masennuksen kanssa elävä kokee Akselin ja Iinan tapaan yhden yön täydellistä käännettä elämänhalussaan, kehottaa teos silti huomaamaan mielenterveyden hoidon tärkeyden yhteiskunnan ja yksilön tasolla hyvän tulevaisuuden luomisessa. Taivaan esittämää syvää merkityksettömyyttä tunteva ja lamaantunut yhteisö on omiaan pysymään addiktiossaan tai seuraamaan sen mielijohdetta, joka ensiksi haluaa jotakin virtuaalisen lisäksi. Oli se sitten pakkovaltiota tai paremman maailman luomista.
Viitteet
1 Haluamisen haluaminen, eli toisen asteen halu, eroaa Taivas-addiktin halusta. Hän saattaa haluta Taivastuntinsa päivittäin, muttei välttämättä halua haluta niitä. Ks. Schroeder, Tim, ”Desire”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2017 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = https://plato.stanford.edu/archives/sum2017/entries/desire/
Kommentit