Sata suomalaista dystopiaa

Saija Isomaa, Maria Laakso & Toni Lahtinen

Ai että suomalaista dystopiaa, onko sellaistakin? Hämmästyneen kysymyksen voi  kuulla kertoessaan työskentelevänsä dystopiakirjallisuutta tutkivassa projektissa. Suomalaiset ovat tunnettuja realistisina lukijoina ja kirjoittajina, ja tätä taustaa vasten tulevaisuuden uhkia visioiva dystopiakirjallisuus voi vaikuttaa lajina ja muotona vieraalta.

Kuitenkin dystopian lajiin lukeutuvaa kirjallisuutta ilmestyy alati kiihtyvään tahtiin. Eräänä maaliskuisena iltana dystopiaprojektin tutkijat päättivät listata kotimaisia dystopioita. Tuloksena kertyi parissa päivässä yli sadan teoksen lista, jonka löydät täältä: https://projects.tuni.fi/dystopiaprojekti/suomalaisia-dystopioita/. Kerätyn kirjallisen joukon suuruus hämmästytti tutkijoita itseäänkin, eikä viiden ihmisen voimin laadittu lista ole varmastikaan edes kattava. Listaus osoittaa, että dystopian laji on viimeisten vuosikymmenten aikana hiipinyt kotoisten lajiemme kirjoon kuin varkain ja kenties myös tullut jäädäkseen.

Kotimaisessa dystopiassa huomiota kiinnittää lajin verkkainen mutta sinnikäs murtautuminen suomalaiseen kirjallisuuteen. Alkuvaiheet sijoittuvat 1910-luvulta 1980-luvulle. Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917) on ajassaan yksinäiseksi jäänyt totalitarismin kuvaus, joka edeltää ajallisesti ensimmäistä klassista dystopiaa, venäläisen Eugen Samjatinin romaania Me (1924). Teos jopa käännettiin venäjäksi ennen Samjatinin romaanin ilmestymistä, mikä luo kiinnostavan asetelman teosten välille. Uusia teoksia lajiin ei kuitenkaan juurikaan kirjoitettu ennen kuin vasta 1970-luvulla, jolloin ilmestyi muutama dystopia: Risto Kavanteen Viimeinen uutinen (1970), Allan Tamlanderin Vesitehtailijan ylösnousemus (1972), Bo Carpelanin Rösterna i den sena timmen (1974) ja Risto Aspisen Niin vähän oli tarpeen… eli Lammenahon erakon yksinäisyys (1977). Kavanteen vuoteen 1985 sijoittuva romaani käsittelee muun muassa ydinsotana käytävän kolmannen maailmansodan uhkaa. Tamlanderin satiirissa Suomi joutuu nuijasotaan pohjoisen kanssa taistellessaan Lapin vesivarannoista. Bo Carpelan kuvaa vetypommin vaikutuksia, ja Risto Aspinen kuvaa teknologista romahdusta. Teokset eivät saaneet suoria jatkajia 1980-luvulla, sillä Juha Vakkurin Mies joka muuttui puuksi (1982) on totalitarismin kuvaus ja Hannu Salaman Amos ja saarelaiset (1987) kuvaa postapokalyptistä teokraattista (eli uskonnollisen johtajan luotsaamaa) yhteisöä.

1990-lukua voi pitää dystooppisen fiktion varsinaisen muotoutumisen vuosikymmenenä, sillä lajin teoksia julkaistiin sen kuluessa reilu tusina ja sama julkaisutahti jatkui 2000-luvulla. Toisiaan muistuttavien teosten perhe alkoi toden teolla muotoutua ja tulla tunnistettavaksi kirjallisissa piireissä. 2010-luvulla tapahtui lajin läpimurto, sillä vuosikymmenen kuluessa teoksia on julkaistu jo yli 70 (maaliskuuhun 2017 mennessä) ja lisää nimikkeitä tulee jatkuvasti. Suomen kokoisessa kirjallisessa kulttuurissa volyymia voi pitää huomattavana, etenkin kun dystopiaa kirjoittaneita kirjailijoita voidaan nimetä yli 80.

Yksi listauksessa huomiota herättävä seikka on nuortenkirjallisuuden runsas määrä. Jukka Parkkisen nuortenromaanit Sinun tähtesi, Allstar (1994) sekä itsenäinen jatko-osa Vanhan kulttuurin kurssi (1996) ovat ensimmäisiä suomalaisia dystopiaa moderniin nuortenscifiin yhdistäviä teoksia. Molemmat sijoittuvat ydinkatastrofin jälkeiseen maailmaan Suomen Lapissa 2100-luvulla. 2000- ja erityisesti 2010-luvuilla kotimaisen nuortendystopian määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Tähän syynä ovat varmasti olleet kansainväliset esikuvat, kuten kansainväliseksi bestselleriksi noussut Nälkäpeli-sarja (The Hunger Games, 2008–2010). Siri Kolun romaanipari Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014) tarkastelevat ihmislajia muuttavan viruksen seurauksia. Salla Simukan romaanit Jäljellä (2012) ja Toisaalla (2012) käsittelevät virtuaalitodellisuus-aihelmaa ja Anu Holopaisen Ihon alaiset (2015) valitsee aiheekseen romaanin kuvaamassa tulevaisuudessa normiksi muotoutuneen kauneuskirurgian.

Kotimainen nuortendystopia tukeutuu aikuisten dystopiaa useammin myös fantasian lajiin, kuten Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksessa (2013) tai Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset-trilogiassa (2011–2013). Myös Emmi Itärannan suosittu Teemestarin kirja (2012) on puhutellut nuoria lukijoita, vaikkei se varsinaisesti nuortenkirjaluokkaan kuulukaan.

Suomalaisen dystopian suosiota on kasvattanut huoli globaalien ympäristöongelmien kehittymisestä. Ydinsotaan liittyviä dystopioita on kirjoitettu kylmän sodan aikana yllättävän vähän, vaikka monien 1960-luvun kirjailijoiden tuotannosta voikin löytää ydintuhoon liittyviä apokalyptisia sävyjä ja pelkoja. Samaan aikaan suomalainen kirjallisuus reagoi ympäristöherätykseen nopeasti, ja 1960-luvun osallistuvassa kirjallisuudessa atomituhon ja ympäristön saastumisen kuvat kulkevat usein rinnan. Dystopian lajin kannalta käänteentekevänä teoksena voidaan pitää Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005), joka nosti suomalaisen dystopiakirjallisuuden valtavirtaan. Nimenomaan ekologisesta dystopiasta eli ekodystopiasta on tullut merkittävä dystopian alalaji kotimaisessa kirjallisuudessa 2010-luvulla. Samoin dystopian alalajiksi voidaan lukea ilmastonmuutosta ja sen seurauksia kuvaava ilmastofiktio, jonka edustajia ovat muun muassa Isomäen Herääminen (2003) ja Con rit (2011), Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää (2010) ja Annika Lutherin De hemlösas stad (2011).

Kuten mistään kirjallisuudenlajista, myöskään dystopiasta ei voi antaa kategorista lajimääritelmää. Millaisia piirteitä on teoksessa oltava, jotta sen voi hahmottaa dystopiaksi? Tuleeko dystopian hallita koko teosta, vai voiko dystooppisuus olla vain yksi teoksen juonne? Voiko esimerkiksi Jussi Valtosen Finlandia-palkittua romaania He eivät tiedä mitä tekevät (2014) pitää lajityypiltään dystopiana? Lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani kuvaa monilta osin maailmaa sellaisena kuin se meille näyttäytyy. Esimerkiksi Valtosen huomioissa tiedemaailmasta tai ympäristökysymyksistä ei välttämättä ole sellaista spekulatiivista ulottuvuutta, jonka usein ajattelemme dystopioille tyypilliseksi. Toisaalta taas romaanissa kuvattu teknologia, erityisesti Applen laitteita satirisoiva Iam-laite, on hyvinkin dystooppinen syöttäessään media- ja somesisällöt suoraan käyttäjänsä aivoihin.

Erityisen kiinnostavaa sadan dystopian listassamme on satiirin ja dystopian lajien jatkuva yhdistyminen. Esimerkiksi Martti Linnan Syysmarkkinat-romaanissa (2005) kuvataan satiirisen ivallisesti yksityistä lasten päiväkotia, jonka päätehtävänä on kasvattaa lapsista tulevaisuuden menestyjiä. Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Terveiset Kutturasta (2012) talousvaikeuksien köyhdyttämä Suomi ajautuu sisällissotaan etelän ja pohjoisen välillä. Romaanin vakavaa ainesta keventää nauru absurdille sodalle, jonka eräänä näyttämönä toimii arkinen ABC-huoltamo ja jossa taistelijoina toimivat kamikaze-moottorikelkkailijat. Satiiri ja dystopia liittoutuvat kotimaisessa aineistossa usein yhteen, eikä dystopia näin aina ole tunnesävyltään pelkästään vakavaa.  

Laatimamme lista ei varmastikaan ole täydellinen. Jos keksit suomalaisia teoksia, jotka mielestäsi kuuluvat listalle, kerrothan blogin kommenttitoiminnon kautta.