Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat

Etiikka -blogissa julkaistiin vastikään Sami Pihlströmin kirjoitus nykypäivän näennäistieteistä. Sen lukeminen sai minut päättämään, että kirjoitan vihdoin ajatuksesta, jolla olen leikitellyt jo hyvän aikaa. Ajatus koskee tietyntyyppisiä teorioita. Kuten otsikosta näkyy, olen antanut niille nimen: vesimiehen aika -tyyppiset teoriat. Nimi voi kuulostaa arvottavalta. Niin on tarkoituskin.

Ajatukseni voi kuvata lyhyesti tai pitkästi, joten aloitan lyhyesti.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat ovat käsitteellisiä viitekehyksiä, joiden avulla tuotetaan ymmärtämisen tunnetta ja innostetaan toimintaan. Ne ovat yksinkertaisia ja helposti omaksuttavissa. Ne on usein kehitetty jotain melko selvärajaista tilannetyyppiä silmälläpitäen, mutta niitä voi soveltaa monilla elämän osa-alueilla. Niiden siteet tosiasiaväitteitä sisältäviin tieteellisiin teorioihin ovat ohuita tai olemattomia. Niiden elinikä on tyypillisesti suhteellisen lyhyt. Vesimiehen aika -tyyppisen teorian teho näet perustuu paljolti sille, että se tuottaa ahaa-elämyksen. Niinpä teho väljähtyy ajan myötä, kun teoria alkaa olla tuttu ja kyllästyttävä, ja uudet samantyyppiset teoriat syrjäyttävät sen.

Tällaiset teoriat ovat usein näennäistieteellisiä, ainakin jos lähtökohdaksi otetaan Sven Ove Hanssonin näennäistieteen määritelmä. Vesimiehen aika -tyyppinen teoria näet tyypillisesti käsittelee jonkin tieteenalan tutkimia asioita, mutta on epäluotettava. Siitä huolimatta teoria muodostaa opin tai on osa oppia, jonka edustajat antavat ymmärtää tuottavansa luotettavinta mahdollista tietoa kyseisestä aihepiiristä.

Sitten se pidempi kuvaus.

Viime vuosina olen eräässä lukupiirissä lukenut melko paljon itseapukirjallisuutta, self-helpiä. Olemme poimineet kirjoja mahdollisimman monista tuon laajan lajityypin alagenreistä; olen siis lukenut opuksia muun muassa erityisherkkyydestä, vaatteiden pystyviikkauksesta, tunnelukoista, positiivisesta psykologiasta, mindfulnessista, johtamisesta, väkivallattomasta kommunikaatiosta, raitistumisesta, ilon herättämisestä, hyvistä rasvoista ja siitä, miten saadaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Vanhimmat lukemamme teokset ovat 1940-luvulta, uusimmat kuluvalta vuosikymmeneltä.

Monet self-help -opukset tarjoavat lukijalle uuden vesimiehen aika -tyyppisen teorian. Eivät kaikki, mutta tosiaan hyvin monet.

Miten vesimiehen aika -tyyppiset teoriat siis eroavat tieteellisistä teorioista? Tätä miettiessäni olen ottanut lähtökohdaksi Robert Mertonin tunnetun jaottelun. Hänen mukaansa voimme erottaa toisistaan 1) yksittäiset työhypoteesit, 2) keskitason teoriat, joihin sisältyy tai joista voi johtaa testattavissa olevia väitteitä ja 3) ”suuret teoriat” eli kaikenkattavat teoriajärjestelmät. Kaksi viimeistä ovat tässä kiinnostavia.

Merton esitti jaottelunsa kritiikkinä Talcott Parsonsin pyrkimyksiä kohtaan: Parsons pyrki rakentamaan kaikenkattavaa sosiologista kokonaisteoriaa, Mertonin mukaan taas sosiologia tarvitsi ennen kaikkea lisää keskitason teorioita. Kaikenkattavien sosiologisten teoriakokonaisuuksien rakentajat matkivat hänen mielestään aiheetta Kantin ja Hegelin kaltaisia järjestelmänrakentajafilosofeja tai yrittivät luoda jotain, joka muistuttaisi heidän harhaista mielikuvaansa fysiikan teorioista. Suurten teorioiden perusväitteet ovat usein luonteeltaan lähinnä metafyysisiä, ja niitä on vaikea testata. Mertonin esittämästä kritiikistä huolimatta suurista teorioista voi sanoa hyvääkin. Merton itsekin myönsi, että ne voivat olla älyllisesti kiehtovia. Lisäksi ne usein tarjoavat huolella mietityn käsitteellisen viitekehyksen, jonka kautta tutkimuskohdetta voi alkaa tarkastella uudella tavalla, mikä voi olla hedelmällistä.

Keskitason teoriat eli substantiaaliset teoriat puolestaan rakennetaan yksittäisten työhypoteesien ja suurten teorioiden väliin. Nekin tarjoavat tutkijan käyttöön joukon toisiinsa kytkeytyviä käsitteitä, mutta niihin sisältyy myös hyvä joukko testattavissa olevia (ja testattuja) väitteitä. Ne koskevat paljon rajallisempaa ilmiöjoukkoa kuin suuret teoriat, mutta ne eivät kuitenkaan jää yksittäisten ilmiöiden tasolle, vaan väittävät jotain yleisempää ja ohjaavat empiiristä tutkimusta. Tunnetuista sosiologisista teorioista esimerkiksi Durkheimin itsemurhateoria tai Weberin teoria protestanttisen etiikan merkityksestä kapitalismin synnyssä ovat Mertonin mukaan keskitason teorioita. Yleensä kun ajattelemme tieteellisiä teorioita, mieleen tulee juuri keskitason teorioita.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat eroavat keskitason teorioista, koska niiden siteet empiiriseen tutkimukseen ovat köykäiset tai olemattomat.

Itseapukirjailijat kyllä usein pyrkivat luomaan tieteellisyyden vaikutelman teorioittensa tueksi. Esimerkiksi psykologi Elaine Aronin huimia määriä myyneet teokset erityisherkkyydestä perustuvat kuulemma tutkimukselle ja kliinisessä työssä saavutetulle kokemukselle. Aiheesta tehdyn tutkimuksen ja Aronin itseapukirjallisuuden väliset siteet ovat kuitenkin vähintäänkin hataria, ja Aron onkin keskittynyt lähinnä jälkimmäiseen kirjallisuudenlajiin. Siinä ei tarvitse tehdä tieteen kriteerit täyttävää tutkimusta voidakseen väittää, että yliherkkyys kofeiinille, voimakas liikuttuminen musiikista ja vahva empatiakyky liittyvät toisiinsa ja johtuvat hermoston ominaisuuksista. Ja että tämän ymmärtäminen mullistaa erityisherkän ihmisen elämän.

Myös johtamisoppaissa ja työelämän uudistuksiin innoittavissa opuksissa tavataan painottaa kirjoittajien tohtorintutkintoja ja väittää, että esitettävät teoriat perustuvat positiiviselle psykologialle ja organisaatiotutkimuksen uusimmille löydöksille. Ja sitten eteen läväytetään jotain tällaista:

Kuva perustuu Frederic Lalouxin Teal -teorialle, joka on juuri nyt suurta huutoa niissä ympyröissä, joissa ainakin jokunen tovi sitten käytettiin taajaan sanaa ”pöhinä”. Teoria toimii täsmälleen samoin kuin Aronin erityisherkkyysjutut: se tuottaa kohdeyleisölleen hekumallisen oivalluksen tunteen ja innoittaa toimintaan. Kohta se alkaa väljähtyä ja sen tilalle tulee taas jotain uutta.

Vesimiehen aika -typpisiä teorioita teorioita ei tulekaan kuvitella keskitason teorioiksi, jotka perustuisivat tutkimustiedolle ja joista voisi johtaa empiirisesti testattavia väitteitä. Niiden koko idean ymmärtää silloin väärin. Eihän 1960- ja 1970 -lukujen New Age -intoilu pian koittavasta Vesimiehen ajasta ollut sekään mikään tutkimukselle perustuva yritys tuottaa empiirisesti testattavia väitteitä. Se perustui astrologialle ja hippeilylle, ja sen oli tarkoitus tuottaa kokemus syvästä ymmärryksestä ja intoa uudenlaiseen, aiempaa henkistyneempään elämään. Kuten kuvaan kuuluu, koko ajatusrakennelma on sittemmin unohtunut niin tyyten, etteivät kaikki lukijani ennen tätä kappaletta edes tunnistaneet viitettä.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat eivät kuitenkaan ole suuria teorioita. Selvin ero on siinä, etteivät ne ole kovinkaan suuria. Vesimiehen aika -tyyppisen teorian ymmärtämisen, omaksumisen ja soveltamisen täytyy olla helppoa, muuten teoria ei sovellu käyttötarkoitukseensa. Varsinaiset suuret teoriat tapaavat vaatia vähän enemmän ajatustyötä.

Tällaiset teoriat tarjoavat siis hykerryttävän ymmärryksen tunteen tuottaman motivaation ja helposti omaksuttavat käsitteelliset välineet, joiden avulla voi ryhtyä tekemään jotain tietyn vision mukaisesti. Vesimiehen aika -tyyppinen teoria on innostamisen väline, ei tiedollinen väline.

Jos näin kerran on, niin miksi nyrpeilen? Nämä teoriathan selvästi toimivat. Itseapuopuksesta toiseen luen kovasti toinen toistaan muistuttavia todistajanlausuntoja siitä, kuinka yksilön elämä mullistui tämän teorian ansiosta ja tuon teorian avulla riitaisasta työporukasta sukeutui voittoa työntantajalle tahkoava innoittuneiden huipputekijöiden yhteisö. Enkä edes yhtään epäile, etteikö ainakin osa lausunnoista olisi totta. Myös teoria vesimiehen ajasta toimi. Se tuotti kukoistavia hippiyhteisöjä ja mullisti monen yksilön elämän. Toimiminen ei kuitenkaan kelpaa näytöksi, joka osoittaisi ajan jakautuvan 2150 vuoden mittaisiin astrologisiin ajanjaksoihin.

Vesimiehen aika -tyyppisiin teorioihin sisältyy väitteitä, joiden paikkansapitävyyttä pitäisi koetella, jos kyseessä olisi tieteellinen teoria. Aronin mukaan 15–20 % ihmisistä on erityisherkkiä. Laloux väittää 10 000 vuoden takaisten ihmisyhteisöjen muistuttaneet organisaatiorakenteeltaan nykyisiä järjestäytyneitä rikollisorganisaatioita. Kummankin kirjoja myydään tieteellisyyden auralla ja arvovallalla. Tieteenfilosofi Sven Ove Hansson määrittelee näennäistieteen kolmella kriteerillä: näennäistiede käsittelee jonkin tieteenalan tutkimia asioita, se on epäluotettavaa, ja se muodostaa opin tai on osa oppia, jonka edustajat antavat ymmärtää tuottavansa luotettavinta mahdollista tietoa kyseisestä aihepiiristä. Monet vesimiehen aika -tyyppiset teoriat ovat näiden kriteerien perusteella arvioituina näennäistieteellisiä.

Aloitin mainitsemalla Sami Pihlströmin blogikirjoituksen tämän päivän näennäistieteestä. Hän nostaa esiin yhden tavan, jolla näennäistiede ulottuu tiedeyhteisöjen sisään: ihmiset voivat tohtorintutkintonsa ja joskus jopa akateemisen positionsa suomalla arvovallalla puhua julkisuudessa mitä sattuu kukkua.

Vesimiehen aika -tyyppiset näennäistieteelliset teoriat ujuttautuvat akateemiseen maailmaan kuitenkin toistakin tietä. Niitä hyödynnetään usein suurten yritysten organisaatiouudistuksissa, henkilökunnan hyvinvointiin tähtäävissä toimenpiteissä ja muussa vastaavassa. Ja samoja, toimiviksi koettuja menetelmiä käytetään sitten aika ajoin myös yliopistoissa ja korkeakouluissa, ammattikorkeakouluista puhumattakaan. Ja niin akateeminen työnantaja voi määrätä tutkijankoulutuksen saaneen ihmisen osallistumaan mindfulness -harjoituksiin, ja yliopiston organisaatiorakenteen uudistusta puuhaavat ihmiset puhuvat jonkun kolmanneksiuusimman vesimiehen aika -tyyppisen organisaatiouudistusteorian kielellä siiloutumisen vaaroista. Kaksoisstandardi on ilmeinen: tutkijoiden omia teorioita arvioidaan kullakin alalla hyväksyttyjen kriteerien mukaan. Samalla tutkijoiden on kuitenkin työntekijöinä sopeuduttava toimiin, joiden taustateoriat horjuisivat pahasti, jos niiden arviointiin sovellettaisiin minkäänlaisia tieteellisiä kriteerejä. Joskus se tuottaa tuskaa.