Livadi, Serifos
Unohdin kirjat olohuoneen nojatuolille. Viimeistä konferenssimatkaa ennen olin oikeastaan jättänyt ne silmiinpistävän keskelle sohvapöytää, mutta palatessani ne olivat nojatuolilla, ja olisi minun pitänyt ne siitäkin muistaa. Mutta koska kaikki haluavat järjestää konferenssinsa ja seminaarinsa opetuksen loppumisen jälkeen ja silti ennen kuin heinäkuu alkaa ja pohjoismaalaiset lähtevät loputtoman pitkille kesälomilleen, minkä jälkeen eteläisemmän Euroopan väki tekee elokuussa samoin, niin olin juuri kahden kuukauden ajan harjoittanut akateemista rientämistä. Joten kun olin saanut kevätlukukauden viimeisen konferenssiesitelmäni pidettyä, kurkkuni tuli kipeäksi. Ja kun sitten kiireessä, jota ei pitänyt olla, koska lento lähti vasta illalla, pakkasin lomamatkalaukkua, unohdin kirjat tuolille.
Yleensä sillä ei olisi ollut väliä. Olihan minulla tabletti mukanani, ja luen sillä ihan mielelläni. Mutta nyt harmistuin kun matkalla kentälle muistin kirjat, sillä halusin lukea rannalla, enkä tahdo tablettiini aurinkorasvan tahmaamaa hiekkaa. Olin siis Helsinki-Vantaan ainoan kirjakaupan armoilla.
Kolme päivää istuin yskien päivänvarjon alla värjyvän helteisellä hiekkarannalla. Lahden toisella rannalla kohoaa rinteitä, jotka vesirajassa häikäisevät melkein keltaisina, mutta ylempänä väri vaihtuu harmahtavaksi vaaleanpunaksi. Maa on rautapitoista. Korkeinta rinnettä halkovalla päällystämättömälle tielle ilmaantuu aika ajoin harjanteen takaa auto, ja jyrkimpään kohtaan ehtiessään jokainen hidastaa vauhtinsa pelokkaaksi. Rapeiksi kuivuneiden pensaiden seasta erottuu polkuja, joilta askel nostattaisi keltaista tomua. Terveenäkään sinne ei olisi tähän aikaan vuodesta menemistä kuin aamuvarhaisella tai auringonlaskun aikaan. Koetin siis lukea lukuromaaneja.
(Ymmärrän tässä nyt lukuromaanin käsitteen samaan tapaan kuin Tommi Melender: lukuromaani toimii koukuttamalla. Tarkoitus on saada lukija imaistua mukaan teoksen maailmaan ja jännittämään henkilöhahmojen kohtaloita. Huomion ei juurikaan pitäisi kiinnittyä tekstiin itseensä. Lukuromaanin voi spoilata.)
Lentokentän puodista valitsemistani pokkareista erityisesti kaksi huvitti minua: Elena Ferranten Loistava ystäväni ja Kjell Westön Rikinkeltainen taivas. Ne ovat näet aivan samanlaisia. Sinänä omituisia samankaltaisuuksia kyllä tulee vastaan. Olemme esimerkiksi eräässä lukupiirissä lukeneet viime aikoina aivan sattumalta kolme naispuolisen kirjailijan romaania, jotka kertovat todella eläneistä naispuolisista kirjailijoista, joista jokainen vietti jonkin aikaa mielisairaalassa. Mutta tällä kertaa yhteneväisyyksiä oli poikkeuksellisen monta. Sekä Ferranten että Westön kirjassa jo kypsään ikään ehtinyt kertoja alkaa kertoa ystävästään ja tämän seurassa eletystä lapsuudesta ja nuoruudesta. Lapsuus on väkivaltainen ja sitä varjostaa pelottava mieshahmo, joka sitten kuolee dramaattisesti. Kummankin ystävä on kaikkiin muihin verrattuna jollain tavoin ylivertainen. Ferranten Lila toi monta kertaa mieleen tyttökirjojen omapäiset ja lahjakkaat sankarittaret, ja Westön umpimielinen, säihkyväsilmäinen ja arvaamaton Alex taas asteli vastaavasti poikakirjojen henkilökavalkadista – aikuistuakseen sitten kylmähermoiseksi keinottelijaksi. Kummankin kirjan kertoja jää jollain tavoin ystävänsä varjoon. Ainakin Westö on asetelman tavanomaisuudesta tietoinen ja antaa kertojansa sanoa sen ääneen: ”Mutta kertomukseni onkin sentyyppinen, että minun on varottava tulemasta Kultahatun Nick Carrawayn tai Sofien valinnan Stingon kopioksi. Näiden romaanien kaavaan kuuluu, että kertoja on mies ja että hän on köyhempi ja vähemmän hohdokas kuin ne joista hän kertoo.” Ferranten Elena on tietysti nainen, eikä Lila alkuun ole häntä rikkaampi, mutta hohdokkuuden suhteen ei ole epäilyksiä, kertoohan sen jo kirjan nimikin.
Lisäksi kumpikin kirja alkaa kerrontahetkestä: lukijalle paljastetaan heti aluksi, mitä lopulta, kaikkien kuluneiden vuosikymmenten jälkeen tapahtuu: Alexia ammutaan ja Lila katoaa. Heidän lapsensa tai sisarustensa lapset eivät tiedä mitä tehdä. Hätkäyttävä tapahtuma ja sen seuraukset toimivat kimmokkeena:
Olin todella vihainen.
Katsotaan, kuka tällä kertaa vetää pidemmän korren, sanoin itselleni. Käynnistin tietokoneen ja aloin kirjoittaa meidän tarinaamme muistiin, kaikkia yksityiskohtia mitä minulle on jäänyt mieleen.
Hän lopetti puhelun, ja jäljellä olivat vain hämärä ja myrsky.
Ja minä, joka kävelin kotia kohti ja ajattelin, että minun on kai pakko tehdä se. Kirjoittaa kertomus, joka ei käsittele vain Stellaa ja Alexia ja minua ja meidän vanhempiamme, vaan myös Sandia ja Amiria ja Tommi Hjeltiä.
Sinänsä arvostan sitä, että heti tällaisen romaanin aluksi kerrotaan, miten päähenkilöiden lopulta käy. Se lisää todennäköisyyttä, että jaksan lukea kirjan kirjailijan aikomassa järjestyksessä enkä pompi alun jälkeen viimeisiin lukuihin ja sitten selaile sinne tänne kirjan keskipaikkeilla. Jos kyseessä ei ole lastenkirja tai dekkari, en oikeastaan halua lukea romaania saadakseni selville, mitä tapahtuu. Jos siis käsiini päätyy kirja, jolla on tarkoitus saada lukija jännittämään tulossa olevaa, selvitän loppuratkaisun aika pian. Ylipäätään romaanin lukeminen on miellyttävämpää toisella lukukerralla – jos sellaista koskaan tulee.
Tänään olen terveempi, ja täällä sataa. Saaren ylle on pysähtynyt tumma pilvimassa. Se muljahtelee huippujen ympärillä, vihmoo väliin vettä rannalle saakka ja tunnista toiseen uhkaa ukkosella, jota ei kuitenkaan kuulu.
Kommentit