Asun syksyn kellarikerrokseen rakennetussa asunnossa, jonka katonrajan ikkunoista näen kadulla kävelevien nilkat. Talo on ymmärtääkseni 1700-luvulta; jotkut osat voivat olla vanhempiakin. Ikkunoissa on yksinkertaiset lasit, sillä talo on suojeltu, eikä maan lainsäädäntö salli ikkunoiden ulkonäköön vaikuttavia muutostöitä. Paikalliset uskovat karaistumiseen, ja kaikilla on yskä.
Pienen kaupungin korkeinta kohtaa hallitsee normannien rakentama, suhteettoman suuri katedraali. Sen ruodeholvit ovat kuulemma vanhin säilynyt merkki siitä, kuinka romaaninen arkkitehtuuri alkoi väistyä varhaisgotiikan tieltä. Tänään evensongia seurasi pyhäinpäivän kunniaksi kulkue kuorista keskikäytävää pitkin katedraalin länsipäädyn Galilea-kappeliin, ja poikasopraanojen Alleluia! kiiri korkealle. Talo, jossa asun, jää iltaisin katedraalin varjoon. Öisin havahdun joskus hetkeksi kellojen soittoon – tai kadulla kulkevien opiskelijoiden mekastukseen. Viime päivinä heillä on ollut yllään vampyyriviittoja ja kasvoillaan luurankomeikkejä.
Asunnossani viihtyminen edellyttää tyyntä suhtautumista monenlaisiin hämähäkkeihin, mutta kun tässä eräänä iltana kuulin hämähäkin rapisevat askeleet kokolattiamatolla, kieltämättä säikähdin.
Täällä on tuntunut luontevalta valita iltalukemisiksi Montague Summersin The Gothic Quest ja Eino Railon Haamulinna, jonka englanninnoksen löysin yliopiston kirjastosta. Kirjallinen gotiikka kehittyi samoihin aikoihin kun arkkitehtuurissa alettiin kerrata keskiaikaisen gotiikan muotoja. Se rakentui mielikuvituksen muovaaman menneisyyden varaan ja mieltyi vahvimmin sellaiseen vieraaseen, josta löytyi jotain tuttua. Ja tämä maa edustaa omassa menneisyydessäni yhtä aikaa vierasta ja tuttua. Kävin lapsena brittijärjestelmän mukaista kansainvälistä koulua kahdessa maassa, vaikken täällä, ja kieli, jota puhuin joitain vuosia toisena äidinkielenäni, oli juuri brittienglanti. Juuri sellainen yläluokkainen brittienglanti, jota monet kadulla remmastavat opiskelijat puhuvat.
Kommentit