Tutkijoiden yritysyhteistyö ja tutkimuksen tiedollinen kestävyys

Osallistuin taannoin dialogiseen keskustelutilaisuuteen, jonne tulin hieman etuajassa, jotta voisin rauhassa sanoa tutuille järjestäjille, että dialogisen metodin käyttö kyseisessä keskustelussa huolestutti minua. Se on sovittelustrategia, joka on tehokas silloin kun pitää ratkoa kiistakysymyksiä: osapuolet pannaan ohjatusti kuuntelemaan toisiaan. Mutta samalla menetelmä asettaa dialogin ohjaajat eli kiistan välittäjät keskustelun ulkopuolelle. He määräävät keskustelun rakenteen ja asettavat kehykset, joiden sisällä keskustelun oletetaan pysyvän. Jos he pitävät asemastaan kiinni, heistä ei tule keskustelun tasaveroisia osapuolia.

Ohjatussa dialogissa ohjaaja voi kehystää oletetun kiistanaiheen mieleisellään tavalla, ja jos ohjattavat eivät ole varuillaan, heidät voidaan panna keskustelemaan siitä vain tuon kehyksen sisällä. Tilaisuuden kutsukirjeet olivat saaneet minut pelkäämään, etten pääsisi lainkaan keskustelemaan minua kiinnostavista kysymyksistä. En näet ollut eri mieltä muiden keskustelijoiden kanssa, vaan keskustelun ohjaajien. Kuten otsikosta arvannette, aiheena oli tutkijoiden yritysyhteistyö. Kutsukirjeissä siitä puhuttiin tähän tapaan:

The idea of such transdisciplinary collaboration raises a lot of emotions, questions, and fears. To address these questions, […] organises a facilitated discussion on the different aspects and dimensions of business-research collaboration, following the principles of dialogue.

[…] dialogue can help us explore the perceptions and beliefs related to transdisciplinary research that typically have an important role in the decision not to collaborate with non-academic partners. Similarly, researchers well versed in business collaboration can walk us through the strategic reasons that typically influence the decision to collaborate with non-academic partners.

Tilaisuus oli paljon myönteisempi kokemus kuin mitä pelkäsin. Ohjaajat hellittivät välittäjän valta-asemasta ja kertoivat myös omista tavoitteistaan. Keskustelun edetessä aloin hahmottaa, ettei heille ollut tullut edes mieleen, että heidän ehdottamansa keskustelukehys voisi olla osallistujien mielestä ahdistavan suppea. He pitivät sitä ainoana luontevana tapana lähestyä asiaa. Keskustelu taisi saada tämän oletuksen vähän murenemaan, ja siitä seurannut sähköpostikeskustelu Tanja Sunin kanssa on käynyt suorastaan erinomaiseksi. Tuli sitten mieleen, että aihe voisi kiinnostaa muitakin. Siksi ehdotin, että jatkaisin aiheesta blogissani. Tanja piti ajatuksesta:

– No ihan loistavaa! Tätä juuri tarkoitin, että tätä tietoa tarvii muutkin kuin sinä ja minä.

Joten kiitos Tanja, tässä tämä nyt on.

Tiedollinen kestävyys

Nostin keskustelussa esiin käsitteen tiedollinen kestävyys. Käytämme sitä hankkeessa Yliopiston muuttaminen tieteidenväliseksi – kohti kestävää tiedontuotantoa. Tiedollisesti kestävä tutkimus on sellaista, jonka menetelmät ja käytännöt johtavat luotettavan ja kattavan tiedon kasvuun pitkällä aikavälillä.

Tällä hetkellä sekä suomalaisessa että kansainvälisesti tiedepolitiikassa painotetaan tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta, ratkaisukeskeisyyttä, tieteidenvälisyyttä ja monenlaista tieteen rajojen rikkomista. Tiedepoliittiset trendit vaikuttavat tiedettä ympäröiviin institutionaalisiin rakenteisiin. Esimerkiksi Helsingin yliopistoon on kaikkien leikkausten keskellä perustettu yksikkö, joka keskittyy tutkimusyhteistyöhön yritysten kanssa. Yliopiston muuttaminen tieteidenväliseksi -hankkeessa tarkastelemme eräässä toisessa suomalaisessa yliopistossa toteutettua suurimittaisempaa rakenteellista muutosta. Molemmat muutokset ovat esimerkkejä siitä, kuinka yliopistot muuttuvat tiedepoliittisten painotusten mukaisesti. Hankkeessamme tutkimme muun muassa sitä, miten tällaiset muutokset voidaan (jos voidaan) toteuttaa tutkimuksen tiedollisen kestävyyden kärsimättä.

Tutkimuksen tiedolliseen kestävyyteen liittyvät huolet eivät siis liity yksittäisen tutkijan omaan tutkimustyöhön, vaan tieteen jatkuvuuteen ja kehitykseen. Toisin sanoen en ole kiinnostunut yksittäisen tutkijan tunteista ja huolista, vaan tieteen tiedollisesti kestävästä kehityksestä. Siksi kutsukirje tuntui niin rajoittavalta. Tästä syntyi pitkä keskustelu.

– Tässä kohtaa on pakko kysyä, miten tiedollinen kestävyys sitten näyttäytyy ellei juuri yksittäisen tutkijan työn kautta. Mitä muuta kautta tutkimus ja tiede menee eteenpäin? […] yhteistyökuvioita me yritetään edistää juurikin yksittäisen tutkijan näkökulmasta, joten jos tiedollinen kestävyys ei siihen liity, se ei ole meille asia, jota voitaisiin pitää rinnalla kulkemassa.

Tutkimusympäristö vaikuttaa siihen, millaista tutkimusta voi tehdä ja millaista tutkimusta tutkijat ohjautuvat tekemään. Helsingin yliopiston yritysyhteistyötä edistävä yksikkö on juuri sellainen osa tutkimusympäristöä, joka ohjaa tutkimusta tietyntyyppisiin suuntiin. Siksihän se on perustettu. Tarkoitus on lisätä tutkijoiden yritysyhteistyötä. Ja siksi yksikössä ei kannattaisi keskittyä vain yksittäisen tutkijan näkökulmaan. Muuten voimme joutua tilanteeseen, jossa tämä tutkimusympäristö ohjaa tiedettä kehittymään tavoilla, jotka eivät ole tiedollisesti kestäviä.

Annan pari esimerkkiä, jotka toivon mukaan selventävät, mistä oikein koetan puhua.

Diabetes ja malaria

Lääketieteessä on tehty yritysyhteistyötä paljon ja pitkään. Lääketieteellinen tutkimus on usein suurten lääkeyhtiöiden rahoittamaa. Ilman lääkeyhtiöiden panosta moni hoitomuoto olisi jäänyt kehittämättä, eli yhteistyöstä on ollut hyötyä. Samalla lääkeyhtiöiden intressit kuitenkin ovat myös vinouttaneet lääketieteellistä tutkimusta. Tieteenfilosofit ovat kirjoittaneet tästä paljon – meidän yksiköstämme aihetta on tutkinut muun muassa Saana Jukola.

Pidän huolestuttavimpana vinoutumisen muotona lääketieteessä sitä, että tutkimuskohteet ovat määräytyneet niin pitkään niin vahvasti lääkeyhtiöiden intressien perusteella. Kun tutkimus on yhtiöiden rahoittamaa, rahoitusta saa sellaiselle tutkimukselle, joka voi tuottaa patentointikelpoisia tuloksia. Ja mieluiten sellaisia patentointikelpoisia tuloksia, joiden tuotteistaminen johtaa merkittäviin voittoihin. Niinpä olemme päätyneet tilanteeseen, jossa diabeteksen tutkimiseen riittää tutkimusvaroja kymmenesti enemmän kuin malarian tutkimiseen (tässä yksi esimerkkiraportti). Diabetespotilaiden vakuutusyhtiöt ovat maksukykyisiä. Ja tilanteeseen, jossa lääkkeettömät hoitomuodot ovat alitutkittuja lääkehoitoihin verrattuna. Lääkeyhtiöiden rahoituksella tuotettava tutkimustieto on kyllä sinänsä etupäässä luotettavaa, mutta kokonaiskuvamme lääketieteen suuresta tutkimusalueesta on vinoutunut: tiedämme todella paljon siitä, mistä voi saada paljon voittoja, ja aivan liian vähän siitä, mistä voittoja ei heru. Tilanne ei ole yhteiskunnallisesti kestävä, mutta ei myöskään tiedollisesti kestävä. Tiedämme, ettei tuotettava tieto ole lainkaan kattavaa – päin vastoin, tutkimuksessa systemaattisesti sivuutetaan aiheita, joita alalla toimivat ihmiset pitävät tiedollisesti tärkeinä – eikä näytä siltä, että tilanne olisi piankaan korjaantumassa.

Ja mitenkö tämä vaikuttaa yksittäiseen tutkijaan? Paljon, muttei välttämättä tavoilla, joihin yksittäinen tutkija kiinnittäisi huomiota. Jos lääketieteen tutkimusrahoitus olisi järjestetty täysin toisin, yksittäiset tutkijat tutkisivat eri aiheita kuin nyt. Jossain ihannemaailmassa aidosti tutkijoiden ulottuvilla olevien tutkimusaiheiden ja -kysymysten kirjo olisi nykyistä suurempi. Malarian tutkimusta rahoitettaisiin ehkä yhtä paljon kuin diabeteksen.

Suurin osa akateemisista aloista on tietysti kaukana lääketieteen nykytilanteesta. Yritysyhteistyötä ei välttämättä tehdä ollenkaan. Moni on sitä mieltä, ettei pitäisikään tehdä. Muiden muassa Helsingin yliopisto kuitenkin nyt pyrkii lisäämään yritysyhteistyötä mahdollisimman monilla aloilla. Tätä varten on lisätty väkeä yksiköihin, jotka edistävät ja kehittävät yritysyhteistyötä. Mutta kehitystyö kannattaisi tehdä niin, että vinoutumisen riski otetaan huomioon.

– Oltiin juuri tänään tapaamassa tutkimuksen varadekaaneita TINEssä (tutkimus- ja innovaationeuvosto) ja sielläkin haluttaisiin kuulla tästä, joten jos teillä on ajatuksia, miten tätä kehittää yliopistossa ihan konkreettisesti, me tosi mielellään kuultaisiin. 

Tämä on tietysti iso, systeemitason ongelma. Mutta sellaisiinkin pystyy vaikuttamaan. Käytännön ratkaisuksi on monasti ehdotettu esimerkiksi aidon transdisiplinaarisuuden lisäämistä. Ei siis vain yritysyhteistyön, vaan monialaisen, tieteen rajoja rikkovan yhteistyön. Jos yhteistyöhankkeissa olisi yrityskumppanien lisäksi säännönmukaisesti mukana myös vaikkapa kansalaisjärjestöjen edustajia tai viranomaisia, muutkin arvot kuin taloudelliset pääsisivät vaikuttamaan siihen, mitä tutkitaan. Tämä olisi yhteiskunnallisesti suotavaa: tutkimus ei keskittyisi vain diabeteksen kaltaisiin ongelmiin, vaan myös malarian tyyppiset ongelmat saisivat huomiota. Samalla se olisi tiedollisesti suotavaa: kokonaiskuva jollain alalla tutkittavien ilmiöiden kentästä ei pääsisi vinoutumaan kohtuuttoman pahasti.

Liikesalaisuudet ja avoin tiede

Toinen esimerkkini on sellainen, johon törmää hyvin nopeasti, kun alkaa lukea tieteenfilosofien ja tieteentutkijoiden huomioita tutkimuksen kaupallistumisesta. Hyväksi esimerkiksi sopii katkelma Helga Nowotnyn, Peter Scottin ja Michael Gibbonsin artikkelista vuodelta 2003:

Second, the exploitation of ’intellectual property’ challenges the idea (ideal?) of science as a public good. This raises awkward issues. One is commercial confidentiality. If ’intellectual property’ is valuable, it cannot be given away ’freely’ by open publication in peer-reviewed journals, or at scientific conferences open to all. However, the quality of science is largely determined by its exposure to refutation and counter-argument. This process becomes much more difficult if the circulation of research findings is restricted.

Ristiriita taloudellisten etujen ja tiedollisten etujen välillä ei ole kadonnut minnekään. Pikemminkin se on tätä nykyä entistäkin ilmeisempi.

Tieteen tiedollinen kestävyys edellyttää tutkimustulosten jatkuvaa kriittistä tarkastelua. En siis puhu vain artikkelien julkaisemiseen liittyvästä vertaisarvioinnista, vaan alayhteisöjen jatkuvasta toiminnasta – alituisesta valmiudesta puuttua virheisiin ja vinoumiin silloin, kun niitä huomataan. (Tässä on hieno esimerkki kollektiivisesta yrityksestä puuttua psykologian alalla viime aikoina havaittuihin tiedollisiin ongelmiin.)

Viimeisen viidentoista vuoden aikana, siis sen jälkeen, kun tuo Nowotnyn, Scottin ja Gibbonsin teksti julkaistiin, on kehitetty huimasti uusia keinoja, joilla kriittistä keskustelua voi tehostaa. Useimmat niistä liittyvät tieteen avoimuuden ihanteeseen.

Nykyään on teknisten ratkaisujen kehityksen ansiosta mahdollista avata esimerkiksi tutkimusaineistoja muiden tutkijoiden käyttöön paljon aiempaa laajemmin. Ideana on, että tutkija julkaisee ensin omat tuloksensa ja avaa sitten aineistonsa muillekin. Tämä mahdollistaa sekä aineistojen uusiokäytön että aiempaa tarkemman kritiikin. Toisin sanoen se lisää tutkimuksen tiedollista kestävyyttä. Mutta tämä kehitys ei välttämättä sovi yhteen kaikkien yritysyhteistyön muotojen kanssa. Kuten Nowotny, Scott ja Gibbons toteavat, jo tulosten julkaiseminen voi joskus olla yritysyhteistyökumppanien etujen vastaista. Aineiston avaaminen muiden käyttöön on sitä helposti vielä selvemmin – yhteistyöhankkeen aineistohan voi sisältää liikesalaisuuksia.

– Avoin tiede ja avoin data on mulle vielä aika tuntemattomia. […] Hyytiälässä ruksuttaa sellainen maailman hienoin ilmakehän ja ekosysteemin monitorointiasema, jonka dataa ei kuuna kullan valkeana saada kokonaan käsiteltyä ja sitten julkaistua avoimena datana. Tämähän koskee kaikkea big dataa. Ei sitä kukaan ehdi julkaista, ja silti se kai pitäisi saada avoimeksi. Jätetäänkö big data sitten ei-avoimeksi, jotta mittaajalla säilyy etuoikeus kirjoittaa siitä ensimmäisenä? Vai miten tämä toimi?

Kysymys menee nyt yli osaamiseni, mutta tuolta voi käydä katsomassa. Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa ATT-hanketta ”jonka tavoitteena on, että vuoteen 2017 mennessä Suomi nousee yhdeksi johtavista maista tieteen ja tutkimuksen avoimuudessa”. Kuten näkyy, myös mainitsemaasi dataa kovasti koetetaan saada avoimeksi.

Aineistojen avoimuuden suhteen ollaan tosissaan. Suomen Akatemia, Tekes ja Euroopan Unioni painottavat ja jatkuvasti yhä vahvemmin jopa vaativat avointa julkaisemista ja aineistojen avaamista. Helsingin yliopisto tahtoo tehdä ”Suomen avoiminta tiedettä”. HY:n datapolitiikan mukaan ”Helsingin yliopiston piirissä tuotettu, julkaistuihin tutkimustuloksiin liitetty tutkimusdata on lähtökohtaisesti yhteiskäyttöistä ja avointa.”

Samaan aikaan Helsingin yliopisto tahtoo tutkijoittensa tekevän entistä enemmän yhteistyötä liikeyritysten kanssa. Minusta olisi tärkeää, että näitä kahta vaatimusta kehitettäisiin rinnakkain. Niiden välillä kun on ihan selvä jännite.

Esimerkiksi kun viime keväänä osallistuin työpajasarjaan, jossa kehitettiin HY:n yritysyhteistyökäytäntöjä, jouduin heti ensimmäisessä työpajatapaamisessa allekirjoittamaan salassapitosopimuksen. En tiedä, rikonko sitä vastaan jo kertomalla tämän. Se, että joudun pitämään suuni kiinni, ei ole HY:n avoimuustavoitteiden hengen mukaista.

Erilaisia ratkaisumalleja tieteen avoimuuden lisäämisen ja yritysyhteistyökumppanien salailutarpeen välisen jännitteen purkamiseen on tietysti jo olemassa. Mutta olisi hyvä, jos HY:llä olisi edes jotain mietittyjä periaatteita, malleja ja käytäntöjä, joiden avulla näiden kahden tavoitteen välistä ristiriitaa voisi ratkoa. Siis ihan konkreettisesti ratkoa juuri niissä yhteistyöhankkeissa, joiden kanssa te yristysyhteistyötä edistävät ihmiset olette tekemisissä. Mieluiten sellaisia periaatteita, malleja ja käytäntöjä, joissa tutkimuksen tiedollisesta kestävyydestä kannetaan huolta.

Miksi kehys oli liian ahdas

Tulin kirjoituksen alussa mainitsemaani keskustelutilaisuuteen huolissani, koska kutsukirjeessä keskityttiin vain ja ainoastaan yksittäisen tutkijan huoliin. Sellaisiin yksilötason syihin, joiden vuoksi tutkija päättää tehdä yritysyhteistyötä tai päättää olla sitä tekemättä. Olen tieteenfilosofi. En pidä todennäköisenä, että päätyisin koskaan tekemään yhteistyötä liikeyritysten kanssa (paljon todennäköisemmin päädyn yhteistyöhön esimerkiksi taiteilijoiden kanssa). Aihetta koskevat epäilykseni liittyvät tutkimuksen tiedolliseen kestävyyteen. Olin teidän järjestäjien kanssa eri mieltä siitä, että yksilötason huoliin keskittyminen olisi hyvä ajatus.

Kuten kestävä kehitys yleensäkin, myös tiedollinen kestävyys on pitkän aikavälin huoli. Se koskee koko tiedeyhteisöä: kehittyykö tieteellinen tutkimus tavalla, joka takaa sen tulosten luotettavuuden ja kattavuuden jatkossa(kin)? Tai ainakin niin, ettei tulosten luotettavuus heikkene tai tutkimus kohdistu harhaanjohtavan kapeasti vain joihinkin aiheisiin? Tämä on tiedeyhteisön tasolla ja tieteen institutionaalisten rakenteiden tasolla elävä kysymys, ei niinkään yksittäisen tutkijan työssä näkyvä ongelma. Miten esimerkiksi se, että Helsingin yliopisto painottaa nykyään yritysyhteistyötä, vaikuttaa pitkällä aikavälillä Helsingin yliopistossa tuotettavan tiedon luotettavuuteen? Onko mahdollista, että vaikutus on kielteinen? Jos on, mistä se voisi johtua, ja voisiko kielteiset pitkän aikavälin seuraukset jotenkin ennakoida ja torjua? Tällaiset kysymykset minua kiinnostavat – ja huolettavatkin. Kutsukirjeen alkuperäisen kehyksen sisällä niitä ei olisi voinut käsitellä.

Onneksi keskustelulle näistäkin aiheista sitten kuitenkin löytyi tilaa. Se on monin tavoin yllättävää ja ilahduttavaa.