Jatkuva oppiminen kummastuttaa: mitä se oikeastaan on ja varsinkin, miten se eroaa elinikäisestä oppimisesta, joka on ollut meille tuttu jo kauan? Elinikäinen oppiminen käsitteenä syntyi korkeakoulutuksen kentälle pari vuosikymmentä sitten. Tällöin isoja kysymyksiä olivat, voiko vielä varttuneemmallakin iällä ryhtyä opiskelijaksi ja esimerkiksi hankkia sen uupumaan jääneen tutkinnon tai voiko vaikka vaihtaa kokonaan alaa.
Tänään kysymys on ennemminkin, miten yksikö voi päivittää osaamistaan, jotta työllistyy ja pysyy mukana nopeasti muuttuvassa työelämässä. Jatkuva oppiminen kohdentuu siis ennemminkin osaamisen suuntaamiseen ja täydentämiseen kuin täysin uuteen tutkintoon. Toisaalta on esitetty myös, että jatkossa kokonaista tutkintoa ei tarvitsisi tehdä heti lukion jälkeen, vaan opintoja voisi tehdä vuorotellen tai rinnakkain työssäkäynnin kanssa, suuntaamalla osaamista kulloisiinkin tarpeisiin. Tätä ajatusta ennakoi osittain jo Bolognan prosessin mukanaan tuoma alemman korkeakoulututkinnon käyttöönotto.
Yliopiston henkilökunnalle tarjottavat yliopistopedagogiset opinnot ovat hyvä esimerkki jatkuvan oppimisen tarpeesta. Ammattikorkeakouluissa opettajilta vaaditaan pedagogiset opinnot, sen sijaan opettajilta yliopistoissa ei yleensä edellytetä pedagogista koulutusta. Moni opettaja haluaa kuitenkin kehittää pedagogista osaamistaan. Kaikissa Suomen yliopistoissa tarjotaan nykyään yliopistopedagogisia opintoja, mutta missään ainoana vaihtoehtona ei ole täysimääräiset 60 opintopisteen opinnot, vaan opintoja voi suorittaa joustavasti alkaen yhden opintopisteen UNIPS.fi –moduuleista aina 60 opintopisteen kokonaisuuteen asti. Yleisin lienee 10 opintopisteen perusteiden kokonaisuus, joka jo antaa opettajalle valmiudet kehittää oppimislähtöistä opetusta. Tätä moni täydentää opiskelemalla lisää joko opintopisteytettyjä opintoja tai osallistumalla erilaisiin opetuksen kehittämisen ja tuen koulutuksiin. Lisäksi 60 opintopisteen pedagogiset opinnot suorittaneet ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen opettajat ovat osoittaneet yhä kasvavaa kiinnostusta täydentää pedagogista osaamistaan.
Korkeakoulujen opettajat tarvitsevat hyvät pedagogiset valmiudet monien haasteiden edessä, kuten digitalisaatio ja yhä erilaisimmilla taustoilla ja tavoitteilla varustetut opiskelijat, puhumattakaan akuuteista tilanteista, kuten juuri nyt koronaviruksen aiheuttamat muutokset opetuksen järjestelyissä. Monille korkeakouluopettajille jatkuva oppiminen ja sen mukainen opetus on jo arkipäivää. Opiskelijoilla on hyvin monenlaisia tarpeita ja yhteistyötä tehdään yliopiston ulkopuolisten tahojen kanssa. Suurin muutos lienee opetustarjonnan joustavoittamisessa, eli miten tarjota monipuolisia ja erikokoisia opintopaketteja niitä tarvitseville.
Opetustarjontaa suunniteltaessa tulisikin toimia yhteisöllisesti opetushenkilökunnan, opiskelijoiden sekä sellaiseksi haluavien ja koko työelämäsektorin kanssa, jotta tarjonta kohtaa tarpeen. Oman erityiskysymyksensä on opintohallinto, jonka rakenteet eivät perinteisesti ole olleet erityisen joustavia. Uudenlaiset osaamismerkkijärjestelmät tai vastaavat ovat omiaan tuomaan ratkaisuja opintojen muodolliseen rekisteröintiin. Sähköisiä järjestelmiä on syytä kehittää alusta lähtien joustamaan tarpeiden mukaisesti. Näin voidaan vastata myös osaltaan opetuksen digitalisaation vaatimuksiin. Monimuotoinen ja joustava opintotarjonta on perusta jatkuvan oppimisen onnistumiselle.
Polttava kysymys jatkuvassa oppimisessa tuntuu olevan yliopiston erityislaatuisuus sivistyksen vaalijana. Mikäli ryhdymme yhä vahvemmin palvelemaan työelämäsektoria, miten käy perinteisen yliopiston ajatuksen? Tässä keskustelussa unohdetaan se tosiasia, että myös yliopisto on työllistäjä. Tutkijat, opettajat ja muu henkilökunta ovat työssä yliopistossa. Esimerkiksi tutkija tarvitsee vahvoja tutkimustaitoja voidakseen tehdä työtään, eli hän tarvitsee korkeatasoisen tieteellisen koulutuksen yliopistolta. Koko yhteiskunnassamme peräänkuulutetaan tutkittuun tietoon perustuvaa päätöksentekoa, joten tutkimuksen rooli on ennemminkin kasvussa kuin hiipumassa, eikä tarve yleiseen sivistykseenkään liene vähenemässä. Työelämään yliopiston ulkopuolelle siirtyy jo nyt valmistuneista suurin osa, ja kaavailujen mukaan 90 % tohtoreistakin tulisi sijoittua muualle kuin yliopiston palvelukseen. Näin ollen yliopisto palvelee jo tälläkin hetkellä hyvin kokonaisvaltaisesti työelämän tarpeita. Tämä on linjassa yliopistolain kanssa, jonka mukaan yliopiston tulee kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.
Mari Murtonen
Korkeakoulupedagogiikan professori, Tampereen yliopisto
Kommentit