Uusi jatkuvan oppimisen maailma ja resurssit

Julkisessa keskustelussa jatkuvasta oppimisesta on nostettu esiin kysymys rahoituksesta: kuka maksaa? Kysymys on tärkeä, ja vielä tärkeämpää on löytää siihen vastaus yhteiskunnan eri toimijoiden kesken. Alustavia vaihtoehtoja on esitetty, ja on selvää, että kyseessä on laaja yhteiskunnallinen haaste. Jatkuvan oppimisen resurssikeskusteluun on tuotu samaan aikaan myös muita näkökulmia. Tässä pohdintaa yliopistojen ja myös laajemmin korkeakoulutuksen vinkkelistä.

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitusmalleja sorvattiin viime vuonna, ja ne tulevat voimaan parin vuoden päästä. Uusissa malleissa jatkuvan oppimisen osuutta on lisätty ja siten haluttu viestiä siitä, mihin suuntaan toimintaa halutaan vietävän. Etenkin yliopistojen rahoitusmallia on kritisoitu siitä, että lisäyksestä huolimatta jatkuvan oppimisen osuus on suhteessa pieni eikä riittävästi kannusta yliopistoja kehittämään jatkuvaa oppimista.

Jatkuvasta oppimisesta on nyt myös selkeästi tehty korkeakoulujen keskeinen tavoite, ja sen pohjalta on virinnyt keskustelu siitä, mistä korkeakoulut saavat resurssit kaiken sen uuden kehittämiseen, jota tehtävä edellyttää. Osa on ollut jopa sitä mieltä, että laaja jatkuvan oppimisen reformi ei ole mahdollinen, ellei sen luomiseen saada reippaasti lisää rahaa.

Resurssikysymys on tärkeä, mutta sen taakse on myös liian helppo mennä. Meillä etenkin yliopistoissa istuu vahvassa perinne, jonka mukaan uuden luominen edellyttää uusien palikoiden kehittämistä jo olemassa olevien päälle ja siten myös uusia resursseja. Turhan harvoin pohdimme sitä, mistä luovumme, jotta voimme luoda uutta.

Liian vähän keskustelemme siitä, mitä voimme tehdä toisin jo olemassa olevilla resursseilla. Jatkuvan oppimisen reformissa korkeakoulujen näkökulmasta ei pohjimmiltaan ole kyse rahasta, vaan perinteisten ajattelu- ja toimintatapojen rohkeasta uudelleen ajattelusta. Se voidaan tehdä hyvin pitkälle myös nykyisillä resursseilla, kunhan vain löytyy rohkeutta visioida ja nähdä vaivaa. Sillä sitä jatkuvan oppimisen reformi tulee meiltä vaatimaan; valtavasti vaivannäköä muuttaa totuttuja tapoja. Sitä ei ensisijaisesti rahalla ratkaista.

Meillä on edessämme aikamoinen remontti, kun alamme pohtia, miten lähdemme aidosti kohti oppijakeskeisiä, yksilöllisiä, joustavia opintopolkuja jatkuvan oppimisen hengessä. Nykymallilla meidän resurssimme eivät siihen riitä. Siksi meidän tuleekin tarkastella kriittisesti ja rohkeasti sitä, mihin esimerkiksi opetushenkilöstön aikaa kannattaa käyttää tulevaisuudessa. Digitalisaation ja tekoälyn reippaan hyödyntämisen kautta henkilöstön aikaa voidaan suunnata uudella tavalla sinne, missä sille on aidosti tarvetta, ja samalla laajemmille joukoille.

Meidän tulee uskaltaa myös purkaa siiloja, joilla ei tässä maailmanajassa ole enää merkitystä. Tarvitsemmeko tulevaisuudessa esimerkiksi erilliset siilot tutkintokoulutukselle, täydennyskoulutukselle, avoimelle yliopistolle ja vaikkapa erikoistumiskoulutuksille, jos kaikessa on kuitenkin lopulta kyse osaamisen kehittämisestä? Siilojen purkaminen auttaa meitä pohtimaan nykyisten resurssien käyttöä tehokkaammin; eri siiloihin ei tarvita erillisiä resursseja, vaan löydämme uudenlaisia synergioita.

Jatkuvan oppimisen reformi on oleellinen uudistus yhteiskunnan hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn kannalta ja sen rahoitus tärkeä kysymys, joka tulee ratkaista valtakunnallisesti. Samaan aikaan on kuitenkin paljon, mitä me korkeakoulut voimme tehdä toisin jo nykyisillä resursseilla. Ei siis kannata jäädä rahan ja rahoitusmallien vangiksi, vaan yrittää nähdä rohkeasti niiden yli ja ohi. Sieltä löytyy se uudenlainen osaamisen kehittämisen maailma, jota meidän tulee ensisijaisesti tavoitella.

Heli Harrikari

Johtaja, jatkuva oppiminen @TampereUni