Lasten ja nuorten sosiaalinen ahdistuneisuus voi ulottua myös internetin käyttöön ja ilmenee esimerkiksi keskusteluiden ja postauksien seuraamisena aktiivisen sisällöntuottamisen sijaan (Alkis ym., 2017; Scott ym., 2022; Shaw ym., 2015). Siinä missä passiivinen somen käyttäminen ei välttämättä tule muiden havaitsemaksi, sivusta seuraaminen huomataan, jos se tapahtuu esimerkiksi läheisten tai opettajan kanssa viestiessä. Samanaikainen paine ja kyvyttömyys osallistua keskusteluun digi-alustoilla muistuttaa selektiivistä mutistisuutta kasvokkaisissa kohtaamisissa.
Sosiaaliseen ahdistuneisuuteen luokiteltava selektiivinen mutismi tarkoittaa lapsen tai nuoren kyvyttömyyttä ilmaista itseään verbaalisesti. Poiketen muista psyykkisistä oireyhtymistä yhtäjaksoisine oireiluineen selektiivinen mutismi vaihtelee tyypillisesti sosiaalisen ympäristön mukaan (Capobianco ym., 2017). Mutismia havaitaan etenkin vieraisiin paikkoihin ja ihmisiin yhdistettynä. Selektiivisen mutismin diagnosoinnin yhteydessä on poissuljettu fysiologiset tai kielelliset syyt (esim. dysfasia tai kielitaito) puhumattomuuden taustalla.
Sosiaalisista peloista ja mutistisuudesta kärsivää lasta tai nuorta tuetaan pääsääntöisesti kannustamalla vuorovaikutukseen muiden kanssa. Mutismin hoidossa on tärkeää saada lapsi tai nuori tunnistamaan ja ymmärtämään puhumattomuutensa syitä sekä löytää tapoja aktiivisempaan ja kuuluvampaan itseilmaisuun (Zakszeski & DuPaul, 2017). Mutismin myönteistä kehitystä kohti sosiaalista luottamusta ja rohkeutta ei sen sijaan tueta sillä, että mutistisen puolesta aletaan puhua tai painostetaan häntä itseään puhumaan (Kehle & Bray, 2009). Tyypillinen hyväntahtoinen mutta haitallinen reaktio on pelastaa mutistinen lapsi tai nuori vuorovaikutustilanteelta ottamalla heidän vastausvuoronsa (Cotter ym., 2018). Toisin sanoen mutistisuuden epäedullisena mahdollistajana pidetään sitä, jos lapselle tai nuorelle luodaan sosiaalinen ympäristö, jossa hänen vuorovaikutustaitonsa saa kutistua kutistumistaan. Informaalit arjessa tukemisen mallit ja formaalit terapiatoimet pyrkivät pysäyttämään mutistisuuden kehittymisen kohti kokonaisvaltaisempaa sosiaalista eristäytyneisyyttä (Sharp ym., 2007).
Entä kun sosiaalisista peloista johtuva vuorovaikutuksesta vetäytyminen tapahtuu digi-ympäristössä? Osaammeko tunnistaa tilanteen, jossa lapsi tai nuori tarvitsisi tukea ja rohkaisua digitaalisissa kohtaamisissa?
Emojitismi uutena käsitteenä ja tutkimusaiheena
Selektiivinen mutismi oli aikanaan vaikea havaittava siitä yksinkertaisesta syystä, että hiljaiset ja kiltit lapset eivät kiinnitä huomiota niin kuin huutavat ja kiroilevat lapset (Sharp ym., 2007). Historia toistaa itseään, jos oireenomainen vuorovaikutuksesta vetäytyminen jää näkymättömiin digi-ympäristöissä. Tarvitsemme siis tutkimusta siitä, kuinka mitata ja ymmärtää sosiaalisen ahdistuneisuuden merkkejä myös somessa ja digiviestinnässä.
Kun täysi hiljaisuus ja vastaamattomuus on vielä suhteellisen helppoa havaita, nostamme esiin emojitismin mahdollisena ja erityisen piilevänä sosiaalisen pelon ilmenemismuotona digi-viestinnässä. Ehdotetussa emojitismi-käsitteessä yhdistyvät emojit ja selektiivinen mutistisuus. Ensinnäkin emojitismi viittaa ilmiöön, jossa viestit somessa ja digitaalisessa viestinnässä rajoittuvat yksinomaan emojien käyttöön. Toisekseen emojitismi muistuttaa mutistisuutta siten, että lapselta tai nuorelta odotetaan osallistumista keskusteluun, mutta hän ei siihen kykene eikä syy piile fysiologisissa tai kielellisissä (esim. dysleksia) piirteissä.
Emojitismin työhypoteesina emojit toimivat sosiaalisen vetäytymisen ja sosiaalisen aktiivisuuden välissä luoden keinon osallistua keskusteluun, vaikkakin hyvin minimaalisesti. Toisaalta tämän voi nähdä myös siten, että emojien käytöllä voidaan ”maskata” eli piilotella sosiaalista ahdistuneisuutta ja pelkoa osallistua moninaisemmin vuorovaikutustilanteisiin.
Normaalitilanteessa emojit rikastuttavat kielellistä viestintäämme (Lu ym., 2006), mutta tosiasiassa emojit antavat myös mahdollisuuden murahdella keskustelemisen sijaan. Samoin, vaikka tuhat sanaa kertoisi enemmän kuin yksi emoji, eräiden näkemysten mukaan koronapandemian jälkeen emoji-tehokas viestittelymme on kaventanut yleisestikin ihmisten itseilmaisua (Gaines, 2022). Tämä kulttuurinen muutos voi osaltaan tukea maskausta, koska ei nähdä syytä kiinnittää huomiota viestintään, joka rajoittuu emojien käyttöön.
Emojitismissa emojien käyttö voidaan nähdä siis itseilmaisun sijaistoimintona eikä itseilmaisun korostajana ja rikastuttajana, mihin emojit on alun perin suunniteltu. Tilanteessa, jossa lapsi tai nuori haluaisi olla mukana keskusteluissa, mutta kokee kynnyksen liian suureksi, hän hallitsee tilanteen käyttämällä valmista emojia. Sinänsä mutistisuuden kehityksessä emojeilla on edellytyksiä toimia sekä myönteisinä kommunikaation rakentajina että kielteisinä mutistisuuden mahdollistajina. Mutistisuudesta kärsivä etsii usein mielekkäitä kirjallisia tapoja kommunikoida muiden kanssa ja emojit voivat toimia hyvänä työkaluna esimerkiksi mutistisuuden hoidossa. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että lasta tai nuorta rohkaistaan käyttämään emojeita porttina vuorovaikutuksen laajentumiseen ja rikastumiseen. Hieman samalla tavalla, kun opimme lukemaan sarjakuvista, mutta etenemme niistä hiljalleen moninaisempien tekstien pariin. Emojitismin oletus on, että emojit eivät toimi vuorovaikutuksen terapeuttisena jäänrikkojana vaan jumittavat mutistisuuteen taipuvaisen lapsen tai nuoren niukkaan kommunikointimuotoon rohkeamman itseilmaisun sijaan.
Emojitismi-käsitteen ei ole tarkoitus pelotella emojien käytöstä, vaan tuoda esiin mahdollinen emojin nurjapuoli, jossa vuorovaikutuksen ongelmat voivat saada uusia muotoja digitalisoituneessa viestinnässämme ja pahimmassa tapauksessa kumuloitua oireyhtymäksi asti. Myönteisen kehityksen estäjinä emojit voivat toimia vain silloin, kun ne mahdollistavat kutistuneen kommunikointitavan, kun olisi tarkoituksenmukaisempaa ilmaista itseään moninaisemmin. Emojitismiin puuttuminen olisi tärkeää samasta syystä, kun mustistisuuteen puuttuminen on tärkeää. Mutismin oireisiin olisi aina reagoitava varhaisessa vaiheessa, koska se tapaa supistaa vuorovaikutusta ja sosiaalista elämää etenevällä tahdilla (Holka-Pokorska ym., 2018; Jemmett ym., 2014). Avaavana tutkimuskysymyksenä ja oletuksena voisikin olla sosiaalisen pelon aikaansaama kierre, jossa lapsen tai nuoren verbaalinen ilmaisu harventuu ja heikentyy ja samalla myös digitaalinen viestintä alkaa rajoittua yksinomaan emojien käyttöön.
Tuuli Turja on sosiaalipsykologian tutkija (YTT) Tampereen yliopistosta.
Toni Häkkinen on toisen asteen erityisopettaja, lehtori ja neuropsykiatristen ydintaitojen valmentaja.
Lähteet:
Alkis, Y., Kadirhan, Z., & Sat, M. (2017). Development and validation of social anxiety scale for social media users. Computers in Human Behavior, 72, 296-303.
Capobianco, M., Antinoro Pizzuto, E. & Devescovi, A. (2017). Gesture-speech combinations and early verbal abilities, Interaction Studies, 18:1, 55-76.
Cotter, A., Todd, M., & Brestan-Knight, E. (2018). Parent–child interaction therapy for children with selective mutism (PCIT-SM). Handbook of parent-child interaction therapy: Innovations and applications for research and practice, 113-128.
Gaines, T. (2022, January). Oral Presentation: Computational Thinking: Engaging Students in STEM During the Age of COVID-19. In 16th Annual Tennessee STEM Education Research Conference January 13-14, 2022 (p. 63).
Holka-Pokorska, J., Piróg-Balcerzak, A., & Jarema, M. (2018). The controversy around the diagnosis of selective mutism–a critical analysis of three cases in the light of modern research and diagnostic criteria. Psychiatria Polska, 52(2), 323-343.
Jemmett, M., Lanes, D., Jones, K., Bramble, D., Firth, C., Sage, R., … & Johnson, M. (2014). Tackling selective mutism: A guide for professionals and parents. Jessica Kingsley Publishers.
Kehle, T. J., & Bray, M. A. (2009). Self-modeling. In A. Akin-Little, S. Little, M. A. Bray, & T. J. Kehle (Eds.), Behavioral intervention in schools: Evidence-based positive strategies (pp. 231–244). Washington, DC: National Association of School Psychologists.
Lu, X., Ai, W., Liu, X., Li, Q., Wang, N., Huang, G., & Mei, Q. (2016, September). Learning from the ubiquitous language: an empirical analysis of emoji usage of smartphone users. In Proceedings of the 2016 ACM international joint conference on pervasive and ubiquitous computing (pp. 770-780).
Scott, R. A., Stuart, J., & Barber, B. L. (2022). What predicts online disinhibition? Examining perceptions of protection and control online and the moderating role of social anxiety. Cyberpsychology, Behavior, and Social Networking, 25(5), 294-300.
Sharp, W. G., Sherman, C., & Gross, A. M. (2007). Selective mutism and anxiety: A review of the current conceptualization of the disorder. Journal of anxiety disorders, 21(4), 568-579.
Shaw, A.M., Timpano, K.R., Tran, T.B., & Joormann, J. (2015). Correlates of Facebook usage patterns: The relationship between passive Facebook use, social anxiety symptoms, and brooding. Computers in Human Behavior, 48, 575-580. http://dx.doi.org/10.1016/j.chb.2015.02.003
Zakszeski, B. N., & DuPaul, G. J. (2017). Reinforce, shape, expose, and fade: a review of treatments for selective mutism (2005–2015). School Mental Health, 9, 1-15.
Kommentit