Jälleen alkaa olla eräs elämän maaliviivoista saavutettu. Siitä kielii vilkaisu opintopistekertymääni, joka lähentelee maagista 210:n rajaa. Hauska luku muuten tuo 210, kuin lähtölaskenta. Pian voin siis lakata pitämästä itseäni opiskelijana. Tai oikeastaan en. En missään tapauksessa.
Ajatellaanpa hetki paperinvalmistusta. Kun myllykoskelainen nuorimies sen taidon aikanaan oppi, kenties tehtaan apupoikana, niin niillä eväillä hän saattoi painaa läpi koko monikymmenvuotisen työuransa. Puoli maailmaa saisi rauhassa hajota ja rakentua uudelleen, mutta paperi se vain valmistui tutun kaavan mukaan.
Kun hain aikanaan opiskelemaan tietojenkäsittelyä vuonna 2013, sain luettavakseni Tietokone-lehden artikkelin, jossa vertailtiin monialustaisen mobiilisovelluskehityksen eri tekniikoita. Alan viimeisin innovaatio oli rakentaa web-tekniikoilla sovellus, joka kääräistiin puhelimeen asennettavaan pakettiin. Näin syntynyt ”sovellus” oli käytännössä verkkosivu, jonka näytti puhelimen oma selain.
Vaan ei tällaisista luolamiehen työkaluista enää puhutakaan, sillä nykyään HTML:llä ja Javascriptillä kirjoitettu sovellus osataan kääntää kunkin alustan omaksi natiivikoodiksi. Kolme vuotta sitten huippurelevantti tekniikka on tänään kömpelö ja vanhanaikainen.
Toisin kuin paperinvalmistus, on meidän alamme alati jatkuvassa käymistilassa, siis konsulttisuomeksi dynaaminen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että koulun penkillä oppimamme tekniikat elävät jatkuvasti – tai kuolevat. Kaksikymmentä vuotta sitten valmistuneella tietojenkäsittelyn tradenomilla saattoi olla plakkarissaan osaamista sellaisista kielistä kuten Pascal, Delphi ja HTML 3.2. Tekniikoita, joilla työllistymistä tämän päivän markkinoilla voi pitää ihmeenä. Kuluu toiset kaksikymmentä vuotta, ja näiden Pascal-koodareiden tilalle on astunut uusi sukupolvi. Meidän sukupolvemme.
Me emme ole paperinvalmistajia. Me surffaamme jatkuvassa tekniikoiden aallokossa, jossa uudet ohjelmointikielet, -tavat ja -työkalut tulevat ja menevät, ja joista jokainen tahtoo olla parempi kuin edeltäjänsä. Meidän tehtävämme on sinnitellä kehityksen syrjässä kiinni ja omaksua kaikki tuo uusi informaatio. Kun opettelemme täällä kirjoittamaan ohjelmia tietyllä tavalla, on se vain opetusväline. Käymämme kurssit eivät ole lupaus siitä, että oppimamme tavat olisivat käytössä tai edes olemassa tästä ikuisuuteen. Siksi me emme saa ainoastaan opetella käyttämään eri tekniikoita. Meidän pitää ymmärtää, miten ja miksi ne toimivat, koska vain siten voimme ymmärtää tulevaisuuden tekniikkaa. Siksi me kaikki olemme opiskelijoita. Nyt ja aina.
Tuukka Ojala, 13tikoot