Kirjoittaja:
Olli-Paavo Koponen, Arkkitehtuurin historian professori ja arkkitehtuurin opiskelija Tampereella vuodesta 1981
Opiskellessani arkkitehtuuria 1980-luvulla minulle kerrottiin usein, että arkkitehdit eivät kirjoita, he piirtävät. Tämä päähänpinttymä oli vakiintunut ammattikunnassa viimeistään Alvar Aallon tokaistua vuonna 1958 Arkkitehti lehdessä, että Luoja loi paperin sitä varten, että sille piirretään arkkitehtuuria. Kaikki muu oli, ainakin hänelle, paperin väärinkäyttöä. Jo se, että hän kirjoitti viestinsä näin terävästi, osoitti hänellä olleen piruilu mielessään. Hän oli varsinkin uransa alkupuoliskolla ahkera ja kiinnostava kirjoittaja. Toimittamaansa kirjaan ”Näin puhui Alvar Aalto” Göran Schildt oli pakotettu osittain lyhentämään Aallon mestarillisia kirjoituksia, jotta teos ei olisi paisunut liiallisen paksuksi.
Niin tai näin, 1960-luvulta alkaen Arkkitehti-lehdessä arkkitehdit eivät enää juurikaan kirjoittaneet, he antoivat suunnitelmiensa piirrosten puhua. Koulutusohjelmaamme ei kuulunut ollenkaan kirjoittamisen tai tutkimuksen opetusta. Ammattikuva oli kirkas, meistä koulutettiin kuvien ja pienoismallien avulla työskenteleviä ja viestiviä suunnittelijoita. Melkein kaikki opettajamme olivat aktiivisia suunnitteluun suuntautuneita arkkitehteja. Suunnittelutaito ja suunnitelmien ymmärtäminen on tietenkin arkkitehtina olemisen ydintä yhä, mutta sen sijaan ei ole enää itsestään selvää, että se riittäisi nykyisessä arkkitehtityön kentässä. Rakennetun ympäristön päätöksentekoon osallistuu nykyisin yhä useammalta pohjalta ponnistavia henkilöitä, jotka kommunikoivat yksinomaan verbaalisesti. Tuohon keskusteluun mekin voimme osallistua vain kirjoittamisen avulla. Meidän on opeteltava käyttämään kynää myös kirjoittamiseen.
Opettajakunta arkkitehtuurin yksikössä uusiutuu hiljalleen, ja etenkin professorivalinnoissa edellytetään nykyisin hakijan kirjoittaneen väitöskirjan ja mielellään muitakin tieteellisiä tekstejä. Tieteellinen kirjoittaminen on nykyisin osa vakinaisten opettajien työtä laajemminkin. Osaaminen on parantunut ja sitä kautta myös odotukset ovat nousseet. Hiljattain uusittuun opetusohjelmaamme sisältyy aiempaa paljon enemmän kirjoittamiseen keskittyviä opintojaksoja tai niiden osia. Päätimme panostaa verbaaliseen osaamiseen vastauksena ammattikuntaamme kohdistuviin tulevaisuudenodotuksiin. Vaikka uudistuksesta on vasta vähän aikaa, on ainakin minulle muodostunut hyvin rohkaiseva kuva opiskelijoidemme mielenkiinnosta ja kyvyistä kirjallisen ilmaisunsa kehittämisessä.
Arkkitehtiopiskelijat valitaan suuresta hakijoiden joukosta pääsykokeilla, joissa mitataan piirustus- ja sommittelutaitoa, visuaalista ongelmaratkaisukykyä, kolmiulotteista hahmottamista ja tilallisuuden esittämistä kuvataiteen keinoin. Heidän kykyään arkkitehtuurin käsitteelliseen esittämiseen ja avaamiseen kirjoittamalla ei testata millään tavoin. Valittujen joukkoon mahtuu toki joitain, joille kirjoittaminen on haasteellista koko opintojen keston ajan. Onneksi näille puhtaasti visuaalisesti ajatteleville arkkitehdeille on yhä runsaasti tarvetta. Enemmistö valituista on kuitenkin osoittautunut kelpo kirjoittajiksi. Visuaalinen ja kirjallinen lahjakkuus eivät siis ole kokemukseni mukaan toisiaan poissulkevia, ennemminkin päinvastoin.
Keväällä ensi kertaa järjestetty akateemiseen kirjoittamiseen perehdyttävä kandidaatintyökurssi, jossa arkkitehtuurin historian oppituoliin kirjoitettiin seitsemäntoista noin 20 sivun mittaista tekstiä, vahvisti käsitystäni tekstin potentiaalista yhtenä arkkitehtonisen ilmaisun muotona. Opiskelijat, jotka olivat näyttäytyneet minulle piirtäjinä ja suunnittelijoina, paljastuivat nyt kirjoittajiksi ja ajattelijoiksi. Osalle kirjoittaminen on jopa vahvempi luovan ilmaisun tapa kuin visuaalinen esittäminen. Kaiken kaikkiaan mielikuva heistä tulevina arkkitehteina on nyt paljon kokonaisvaltaisempi. Opintojen myöhemmissä vaiheissa ja työelämässä heiltä voi odottaa enemmän kuin olin kuvitellutkaan.
Uusimmat Arkkitehtuurin historian oppituolin opintojaksot, Rakennetun kulttuuriympäristön selvitykset ja Restauroinnin teoria, sijoittuvat aiheiltaan akateemisen kirjoittamisen ja suunnittelun leikkauspintaan. Opintojaksoilla harjoitellaan kulttuuriympäristön ohjaamiseen tarkoitettujen ohjeiden ja toisaalta restaurointisuunnittelua ohjaavien tekijöiden sanallistamiseen. Arkkitehtien suunnittelutyössä, varsinkin historialliseen rakennettuun ympäristöön liittyen, on tekstillä ja tarinalla keskeinen tehtävä. Opiskelijat keskittyvät kirjoituksissaan siihen ratkaisevan tärkeään vaiheeseen, missä havaittu suunnittelutarve alkaa muotoutua suunnitelmiksi ja rakennustoimenpiteiksi. Tähän keskeiseen siirtymään tehtävänannosta suunnitelmiksi ei aiemmassa opetuksessa ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Tänä vuonna, opintojaksojen ensimmäisillä toteutuskerroilla, opiskelijat ovat yllättäneet meidät opettajat ja ehkä itsensäkin hämmentävän persoonallisilla ja tarkkanäköisillä teksteillään. Parhaimmillaan kuvallinen ja verbaalinen tarkastelu yhtyy yhdeksi läpimeneväksi analyysiksi, jossa suunnitelmat, näillä kursseilla hyvin alustavat luonnokset, ja niiden arkkitehtonisten tavoitteiden sanallistaminen, avautuvat työn ulkopuolisille tarkastelijoille aivan uudella tavalla. Kokonaisuus muodostaa uudenlaista arkkitehtonista ilmaisua. Uskoakseni myös ”perinteinen” suunnittelutyö saa enemmän syvyyttä opiskelijoiden kehittyessä käsitteellisen ajattelun sanallistamisessa.
Opintouudistus ei kokonaan selitä tätä muutosta piirtämisen ja kirjoittamisen suhteessa harjoitus- ja diplomitöissä. Opiskelijat ovat jo pidempään yhä selvemmin kaivanneet mahdollisuuksia perehtyä arkkitehtuurin teoreettiseen pohdiskeluun opintojensa osana. Tämä hiljalleen vahvistunut trendi on näkynyt muun muassa valmistuneissa diplomitöissä, jotka olivat pitkään lähinnä arkkitehtuuri- tai kaupunkisuunnitelmia kirjallisten osuuksien ollessa usein pituudeltaan ja laadultaankin melko vaatimattomia. Viime vuosien aikana työt, joissa on laaja teoreettinen osuus, tai jotka ovat kokonaan kirjallisia, ovat yleistyneet huomattavasti. Ilahduttavasti kirjallisten töiden laatu on jopa parantunut, vaikka tekijöitä on aiempaa enemmän. Tampereen arkkitehtikoulutuksessa pitkä vertaisoppimisen perinne näyttää tässäkin asiassa voimansa.
Toinen vanha ”totuus”, joka minulle esitettiin monella suulla opiskeluaikoinani, kertoi kuinka he, joiden kyvyt eivät riitä suunnitteluun, ryhtyvät tutkimaan suunnittelua. Kirjoittavia arkkitehteja pidettiin epäonnistuneina ja kyvyttömyytensä myöntäneinä. Tämä asetelma on nyt kääntymässä päälaelleen. Ottamalla kirjoittamisen osaksi arkkitehdin identiteettiään ja työtapaansa, on mahdollista nostaa omaa tasoaan suunnittelijana.
Kommentit