Viime päivinä on julkaistu useita uutisia ja analyysejä, joiden mukaan ”THL:n kurjistaminen on kansallinen ongelma”, ”THL:ssä löytyy edelleen merkittävääkin osaamista, mutta ei riittävästi”, ”on ajateltu, että terveydenhoito hoituu ohjelmilla, projekteilla” ja ”tutkimuslaitosuudistus meni vikaan, kun varoja siirrettiin laitoksen pysyvistä asiantuntijaresursseista irrallisiin tutkimushankkeisiin”.
THL on sosiaali- ja terveysministeroön alainen valtion tutkimuslaitos, jonka tehtävänä on tuottaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tarvittavaa tietoa. Se on siis yhtä aikaa sekä valtion virasto että tieteellistä tutkimusta tekevä organisaatio. Yllälinkittämissäni artikkeleissa sitä tarkastellaan pitkälti terveyshallinnon näkökulmasta. Se on perusteltua, mutta viime vuosikymmenten kurjistavien uudistusten tajuaminen edellyttää mielestäni myös ymmärrystä tiedepolitiikasta.
Pirjo Ståhle on joskus lohkaissut, ettei Suomessa oikeastaan tehdä tiedepolitiikkaa. Tehdään vain koulutuspolitiikkaa ja innovaatiopolitiikkaa, ja toteutunut tiedepolitiikka seuraa koulutuspoliittisista ja innovaatiopoliittisista ratkaisuista. Lisäksi kansainväliset tiedepoliittiset trendit vaikuttavat päätöksiin Suomessakin, etenkin kun ne ovat sopusoinnussa esimerkiksi innovaatiopoliittisten tavoitteiden kanssa – kuten ne ovat nyt hyvän aikaa olleet. Kun esimerkiksi EU:n tutkimusrahoitusinstrumentteja on säädetty tietyllä tavalla, suomalaisia instrumentteja on pian säädetty samaan tapaan.
Luottamus tieteeseen on kansainvälisesti heikommilla kantimilla kuin muutama vuosikymmen sitten. Kansainvälisen tiedepolitiikan viimeaikaisia trendejä ei voi ymmärtää jos ei ota huomioon, että tämän luottamuspulan paikkaaminen on niissä keskeinen tavoite. Suuren yleisön silmissä ajatus tieteestä poliittisesti neutraalina luotettavan tiedon lähteenä on käynyt kyseenalaiseksi. Etenkin Yhdysvalloissa luottamuspula on selvästi politisoitunutta: liberaalit luottavat tieteeseen aivan yhtä paljon tai vähän kuin viisikymmentä vuotta sitten, mutta konservatiivien luottamus tieteeseen on romahtanut.
Luottamuspula on johtanut sen ajatuksen kyseenalaistamiseen, että tieteen rahoittaminen automaattisesti hyödyttäisi yhteiskuntaa. Niinpä tiedepolitiikassa on kehitetty uusia instrumentteja, joiden tarkoitus on varmistaa, että julkisesti rahoitettu tutkimus johtaa sellaisiin tuloksiin, joita yhteiskunnassa kaivataan. Yksinkertaistaakseni: Rahoitusta suunnataan entistä enemmän kilpailutettuihin hankkeisiin, joiden aihe ja tavoitteet ovat ainakin osin rahoittajan määräämät ja joissa tutkijoiden täytyy tehdä yhteistyötä erilaisten sidosryhmien kanssa. Ideana on, että näin tutkimuksen kärki saadaan kohdistumaan yhteiskunnallisesti keskeisiin aiheisiin ja tutkimuksesta tulee aiempaa ratkaisukeskeisempää. Lisäksi tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta mitataan ja arvioidaan koko ajan monenlaisin tavoin.
Yhteiskunnallisten vaikutusten mittaaminen on kuitenkin vaikeaa. Suorien, nopeiden vaikutusten – esimerkiksi niiden innovaatioiden – kohdalla se on vielä suhteellisen helppoa, mutta pitkän aikavälin vaikutukset ja epäsuorat vaikutukset ovat hankalammin osoitettavissa. Esimerkiksi tietynlaisen asiantuntijavalmiuden ylläpidon vaikuttavuutta on hankala mitata. Koska tavoitteena kuitenkin on suuren yleisön ja yleisöä edustavien päätöksentekijöiden vakuuttaminen siitä, että tieteestä on hyötyä, niin tällaiset huomiot eivät ole kummoisemmin hidastaneet kuvaamani kehitystä.
Suomessa rahoituksen painopisteen siirtäminen kilpailutettuihin hankkeisiin on iskenyt etenkin valtion tutkimuslaitoksiin. Niitähän rahoitetaan, jotta saataisiin päätöksentekoa tukevaa, yhteiskunnallisesti vaikuttavaa tietoa. Kun tutkimuslaitoksia uudistettiin 2014–2017, käytännössä niiltä leikattiin rahoitusta, ja samaan aikaan perustettiin kaksi uutta uutta elintä: VN-TEAS ja STN. Ensimmäinen teettää lyhyissä hankkeissa nopeita selvityksiä, jälkimmäinen taas on tutkimusrahoitusinstrumentti, jonka perusidea on ylläkuvaamani kaltainen: rahoitusta jaetaan kilpailutettuihin hankkeisiin, joiden teemat ovat ennalta määrättyjä ja joissa tutkijoiden täytyy tehdä yhteistyötä erilaisten sidosryhmien kanssa.
Siihen sitten päälle vielä Sipilän hallituksen leikkaukset tieteen rahoituksesta, niin valtion tutkimuslaitokset ovat nyt tilanteessa, jossa esimerkiksi sinileväkesänä 2018 tutkimusalus Aranda makasi telakalla, koska se oli rikki eikä SYKE:llä ollut varaa sen korjaamiseen.
Kun tutkimus hankkeistuu, saadaan tutkijoita, jotka osaavat hyppiä muutaman vuoden välein hankkeesta toiseen ja optimoida rahoitushakemuksiaan kulloistenkin julkituotujen tarpeiden mukaisiksi. Voi hyvin olla, että saadaan myös ketterämmin tietynlaisia tuloksia ja entistä enemmän innovaatioita. Samalla kuitenkin myös menetetään jotain. Kuten THL:n pääluottamusmies Markus Perola totesi 2016, tällaisilla muutoksilla ”rikotaan aineeton infrastruktuuri, jonka rakentaminen on vienyt kymmeniä vuosia”. Valtion tutkimuslaitoksissa on tietysti haettu strategisen tutkimuksen rahoitusta ja niissä on käynnissä iso määrä sillä rahoitettuja hankkeita. Mutta hankerahoituksilla ei luoda laajaa, yhteenhitsautunutta asiantuntijajoukkoa. Sellaista, joka kykenisi mahdollisimman tehokkaaseen toimintaan esimerkiksi nyt.
Nykytilanteessa suurikin yleisö näkee sen, mikä tiedeyhteisöissä on ollut koko ajan ilmeistä: tutkimuksen hankkeistuminen rapauttaa sellaista asiantuntemusta, jonka kehittyminen ja ylläpito vaatii pitkäjänteistä, yhdessä muiden saman aihepiirin asiantuntijoiden kanssa tehtävää tutkimusyhteistyötä. Hankkeistuminen on tältä osin tiedollisesti haitallista ja lehtitiedoista ja terveyshallinnon toimijoiden julkisista lausunnoista päätellen se on nyt myös yhteiskunnallisesti haitallista.
Älyttömintä tässä on, ettei Suomessa olisi ollut mitenkään pakko apinoida aivan kaikkia tiedepolitiikan konsteja ulkomailta. Suomalaiset näet luottavat tieteeseen.
Kommentit