Arvio: Faktojen maailma

Helsingin Sanomat julkaisi vastikään taas yhden pitkän ja innostuneen jutun Hans Roslingin nimellä julkaistusta, Hans, Anna ja Ola Roslingin kirjoittamasta kirjasta Faktojen maailma. Luin sen jo syksyllä ja lukemaan ryhtyessäni odotin jotain melko järkevää ja hauskasti kirjoitettua. Kirja oli kuitenkin kahdesta syystä pettymys. Se on saanut paljon julkisuutta ja toimittajat ovat pääsääntöisesti hittiopuksesta innoissaan. En ole toistaiseksi törmännyt kritiikkeihin, joissa nostettaisiin esille kuin enintään toinen pettymykseni syistä. Epäilemättä kumpaakin on jossain ruodittu, enkä vain ole asiasta selvillä, mutta kerron ne joka tapauksessa tässä.

Ensimmäinen ongelma on ilmeinen ja sen käsittelemättä jättämisen täytyy olla tietoista: Roslingit eivät sano mitään siitä, että heidän kuvaamansa inhimillinen kehitys on tuotettu ympäristölle, ilmastolle ja monille eläville lajeille tuhoisin keinoin.

Kirjan pääviesti on, että asiat ovat maailmassa paljon paremmin kuin luulemme. Jatkuvasti yhä suurempi osa maailman lapsista käy koulua ja heidät on rokotettu. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten osuus maailman väestöstä on kahdessa vuosikymmenessä pudonnut puoleen entisestä. Ja niin edelleen. Mutta tämän kehityksen kiinteä suhde ilmastonmuutokseen sivuutetaan täysin. Päästökysymyksiä käsitellessään Roslingit keskittyvät vain siihen, kuinka pieniä päästöt per capita ovat kehittyvissä maissa. Se on täysin totta. Lisäksi he painottavat, että ilmastonmuutoksen ratkaiseminen vaatii optimismia, ei pelottelua. Ihan puolustettavissa oleva kanta sekin. Mutta ongelma ei katoa minnekään: tähänastinen inhimillinen kehitys on tuotettu kestämättömin tavoin, emmekä toistaiseksi tiedä, miten saamme myönteisen kehityksen jatkumaan kestävällä tavalla. Tätä ei kirjassa sanota kertaakaan. Se saa Roslingien ratkaisukeskeisen optimismin kuulostamaan falskilta: ratkaisuja ei löydetä, jos ongelman ydin jätetään lausumatta ääneen.

Lisäksi Roslingien puhe eläimistä on mielestäni suorastaan moraalitonta. He näet kiinnittävät lukijoiden huomion pelkästään siihen, että muutaman uhanalaisen lajin kannat on suojelutoimin saatu voimistumaan. Ja siis sivuuttavat täysin kokonaiskuvan, jonka hahmottamisen tärkeydestä he inhimillisen hyvinvoinnin kehityksestä puhuessaan saarnaavat.

Kirjan toinen ongelma liittyy sen toisen pääväitteen käsittelyyn. Roslingit kertovat vakuuttavasti, että yleensä kun ihmisiltä – koulutetuiltakin ihmisiltä ja jopa päättäjiltä – kysytään, miten he arvelevat äärimmäisen köyhyyden, lasten koulutuksen ja muiden vastaavien asioiden kehittyneen viime vuosikymmeninä, vastaukset ovat järjestään synkän pessimistisiä. Tähän asti kaikki on selvää: johdonmukainen väärin vastaaminen on dokumentoitu hyvin. Mutta siihenpä se evidenssin tarjoaminen sitten päättyykin. Kirjan vankkaan näyttöön perustuvat tosiasiaväitteet on näet paketoitu self help -kirjallisuudesta tuttuun käyttäytymispsykologiseen kääreeseen, jonka tueksi ei tarjota minkäänlaista näyttöä: Roslingit väittävät, että ihmiset vastaavat pessimistisesti, koska olemme tiettyjen, evoluution tuottamien, ihmislajille tyypillisten kognitiivisten vinoumien vuoksi taipuvaisia alarmismiin.

Yllä mainitsemani HS:n artikkelin alussa luetellaan näitä ajatusvirheitä, jotka Roslingien mukaan ovat pessimististen vastausten syy: teemme herkästi liian rankkoja yleistyksiä, emme älyä verrata yksittäisiä lukuja mihinkään, käytämme samoja selitysmalleja täysin erilaisiin ilmiöihin – ja muuta vastaavaa, Kahnemaninsa lukeneille helposti omaksuttavaa.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin. En väitä, ettemmekö olisi taipuvaisia näihin ajatusvirheisiin. Väitän ainoastaan, etteivät Roslingit tarjoa evidenssin häivääkään sen puolesta, että nämä ajatusvirheet selittäisivät toistuvat, perusteettoman synkät vastaukset heidän esittämiinsä faktakysymyksiin. Tämä on harmillista kirjassa, joka painottaa evidenssin ja faktojen merkitystä.

Mikä muu siis voisi selittää sen, että ihmiset vastaavat johdonmukaisesti pieleen kun heitä pyydetään arvioimaan, kuinka iso osa maailman tytöistä nykyään käy koulua ja kuinka isossa osassa kodeista on sähköt? Roslingit tarjoavat vain yhden selityshypoteesin: ihmiselle tyypilliset kognitiiviset vinoumat. Muitakin voi kuitenkin keksiä.

Kuvitellaan hetken ajan, että Roslingien kysymykset olisi esitetty vastaaville yleisöille kuin mitä he kirjassa kuvaavat, mutta 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Tommi Uschanovin kirja Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 antaa syytä uumoilla, että vastaukset olisivat olleet erilaisia kuin mitä Roslingit ovat saaneet. Tommi analysoi 1960-luvulla länsimaissa kulttuurin omakuvassa tapahtunutta siirtymää kehitysoptimismista pessimismiin. Sotienjälkeinen optimismin aika olisi hyvin voinut tuottaa paljon valoisampia arvioita siitä, kuinka iso osa maailman tytöistä on jo päässyt kouluun ja kuinka nopeasti rokoteohjelmat etenevät. Silloin näet uskottiin, että ihmiskunta onnistuu suurissa tavoitteissaan. Nykyään moista ei uskota. Rachel Carsonin Silent Spring julkaistiin 1962. Suuri yleisö alkoi hiljalleen hahmottaa, että elintasomme huima nousu tapahtui hinnalla, johon meillä ei olisi loputtomiin varaa. Samaan aikaan sotienjälkeinen kasvu alkoi taittua. Kuten Jeremy Lent huomauttaa erinomaisessa (Danika Harjun suomentamassa) arviossaan Steven Pinkerin tuoreesta kirjasta, aidon kehityksen mittari GPI, joka huomioi myös tuottamamme tuhon, osoittaa kehityksen saavuttaneen huippunsa 1978. Siitä pitäen olemme olleet laskukäyrällä. Roslingien kysymyksistä ainoa, johon ihmiset kaikkialla vastaavat pääsääntöisesti oikein, koskee ilmastonmuutosta. Tiedämme, että olemme tuhoamassa maapallon. Emme siis enää usko ihmiskunnan kykyyn tuottaa hyvää. Joten kun meitä pyydetään arvioimaan, miten ihmiskunnalla menee joidenkin yksittäisten tavoitteiden osalta, arviot ovat synkkiä.

Verrataan nyt näitä kahta selityshypoteesia. Ne on mahdollista osin sovittaa yhteen, mutta vain jos huomattavasti maltillistamme arviota siitä, kuinka paljon kognitiiviset vinoumat vaikuttavat arvioihimme. Jos näet ihmiselle tyypilliset kognitiiviset vinouvat johtaisivat vääjäämättä alarmistisiin vastauksiin Roslingien kysymyksiin, vastaukset olisivat olleet alarmistisia myös runsaat puoli vuosisataa sitten.

Kuten huomaatte, kummankaan selityshypoteesin tukena ei ole näyttöä. Tarkoitukseni ei olekaan osoittaa, että Roslingit ovat väärässä, vaan että heidän tarjoamansa selitys on vain yksi mahdollinen monista, eikä mitenkään välttämättä paras. Ja etteivät he tosiaan tarjoa evidenssin häivääkään sen tueksi tai edes vertaa sitä muihin mahdollisiin selityksiin. On aivan mahdollista, ettei kumpikaan tässä käsitellyistä selityshypoteeseista osu oikeaan. Mikä on kiusallista kirjassa nimeltään Faktojen maailma.

Kommentit

[…] K. Le Guinin esseen. Inkeri Koskinen ruoti ansiokkaasti Hans, Anna & Ola Roslingin kirjaa ”Faktojen maailma”. Luin darfurilaisista lapsisotilaista Jamenissä ja merten […]

Hei Paula-Maaria, tuo ei ole lainkaan ristiriidassa sen kanssa, mitä kirjoitin. Kuten sanoin: ”Päästökysymyksiä käsitellessään Roslingit keskittyvät vain siihen, kuinka pieniä päästöt per capita ovat kehittyvissä maissa. […] Mutta ongelma ei katoa minnekään: tähänastinen inhimillinen kehitys on tuotettu kestämättömin tavoin, emmekä toistaiseksi tiedä, miten saamme myönteisen kehityksen jatkumaan kestävällä tavalla. Tätä ei kirjassa sanota kertaakaan.”

Inkeri Koskinen

11.5.2019 13:04

Taisimme lukea eri kirjaa. Minusta Rosling toi useaan otteeseen esille, että meidän rikkaiden maiden elintaso ei ole ekologisesti kestävää. Hän ei mennyt siihen aiheeseen syvälle – ei tietenkään, koska kirjan ydin oli jossain aivan muualla – mutta hän toisti tämän monta kertaa. Hän muistutti siitä harhasta, jossa elämme kun puhutaan Kiinan ja Intian hiilidioksidipäästöistä. Ja kyseenalaisti sen, millä oikeudella me täällä kerskakulutuksen ja kertakäyttökulttuurin maissa sanelemme kehittyville maille, että he eivät saa tavoitella samaa. Hän on ihan oikeassa. Ei meillä ole oikeutta siihen, eikä varaa tuomita toisia niin kauan kuin uhraamme ympäristöä markkinatalouden alttarilla. Moniko meistä olisi valmis elämään kuten intialainen tason 2 ihminen? Ei tainnut yksikään käsi nousta. Miksi sitten heidän on oltava valmiita sellaiseen? Eikö olisi reilumpaa vaihtaa osia? Ai ei vai. No niinpä. En suostuisi minäkään.

Paula-Maaria Itäniemi

10.5.2019 23:25

Sternin raportti käsittelee ilmastonmuutoksen talousvaikutuksia. Toisin sanoen se jättää huomiotta suuren osan kielteisistä vaikutuksista, joita ilmastonmuutoksella on etenkin muille eläville kuin ihmisille, mutta myös ihmisille.

Inkeri Koskinen

12.1.2019 08:50

Esimerkiksi Sternin raportin mukaan ilmastonmuutoksen haitat ovat paljon pienempiä kuin kehityksen hyödyt. Tuoreimmatkaan tiedot eivät muuta tätä. Uutiset antavat maailmasta paljon todellista pahemman kuvan, ja näin oli jo 1950-luvulla, vaikka silloin tilanne ei ehkä ollut yhtä paha kuin nyt. Se vaikuttaa ehkä enemmän kuin muu vinouma. Jos esittäisit 1950-luvulta kyselyevidenssiä, asiaa voisi arvioida.

Anonyymi

11.1.2019 17:14

En tiedä alimääräytymisen käsite relevanssista tässä tapauksessa, Roslingithan eivät yritäkään esittää mitään teoriaa koko maailmasta vaan tyytyvät tiettyjen faktojen esittämiseen. He ovat siis päättäneet pysyä tiukasti merkillisen puhtaan positivismin äänenkannattajina (Auguste Comte hymyillee tyytyväisesti haudassaan). Silti bloggaajan huomio, etteivät he tue omia käsityksiään ihmisten tiettyjen virhekäsitysten syistä muulla evidenssilla kuin ”ihmiselle tyypillisillä kognitiivisilla vinoumilla” , on kyllä hyvä ja hyödyllinen.
Roslingit voivat kuitenkin vastata niin kuin hans Rosling eräässä TV-keskustelussa: ”Jag har rätt och du har fel!”

Mikael Böök

10.1.2019 19:10

Erittäin hyvä ja hyödyllinen arvio, suuret kiitokset. Ehkäpä toimittajillekin olisi hyödyllistä opiskella enemmän tieteenfilosofiaa ja esimerkiksi alimääräytymisen käsitettä?

Janne M. Korhonen

8.1.2019 09:29

Hauska kuulla, että tykkäsit. Mitä tuohon myötätuntoesimerkkiin tulee, niin voihan olla, että myötätunnolle on biologinen perusta. Ongelmia tulee vasta jos mahdollisen biologisen perustan selitysvoimaa aletaan yliarvioida. Vaikka biologinen perusta löytyisi, muut tekijät voivat aivan ilmeisesti monissa tilanteissa ohjata myötätunnon syntyä ja kohdistumista, tai jopa peitota biologisen perustan vaikutukset kokonaan. Joten jos tahdomme kunnollisia selityksiä ihmisitieteissä, meidän on tutkittava myös niitä muita vaikuttavia tekijöitä. Yleensä joku mahdollinen biologinen perusta asialle X ei ole jonkin tietyn historiallisen tapahtuman tai ilmiön selittämisessä lainkaan relevantti – ts. biologinen perusta ei tee selväksi, miksi kyseisessä tilanteessa tapahtui a eikä b tai c. (Välillä minulle tulee näistä yksinkertaistavista kokonaisselitysyrityksistä mieleen vanhat keskustelut idiografisista ja nomoteettisista tieteistä.)

Inkeri Koskinen

8.1.2019 06:00

Kiitos tästä. Juuri näinhän asia on.

Tämä sama kuvio on muuten tullut jo filosofiaankin. Olen törmännyt mm. argumentteihin, että 1700-lukulaiset moraalituntojen teoreetikot olivat oikeassa spekuloidessaan, että ihmisen muita ihmisiä kohtaan kokemalle myötätunnolle on biologinen perusta, koska [jokin kognitiivisen psykologian tai neurofysiologian uusin tutkimustulos]. Tämä ei lainkaan selitä esimerkiksi, miten on mahdollista, että vuoden 1610 Ranskassa kuninkaanmurhaajan kiduttaminen torilla hitaasti hengiltä herätti katsojissa riemua ja ilakointia, mutta vuoden 1757 Ranskassa kuninkaanmurhaajan kiduttaminen torilla hitaasti hengiltä herätti katsojissa inhoa ja kauhua.

Tässä on täsmälleen sama ongelma kuin tuossa Roslingien hommassa: ei ollenkaan huomata, että kulttuuri muuttuu niin nopeasti, että selitys ei edes teoriassa voi olla biologinen, koska evoluution näkökulmastahan 100 tai 200 vuotta on vasta aivan silmänräpäys.

Tommi Uschanov

8.1.2019 00:38

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *