Isän merkitys uravalinnassani on ollut merkittävä. Valitsin koneinsinöörin uran, vaikka konetekniikka on perinteisesti ollut miesten alaa. Monista tutkimuksista käy ilmi, että isän kannustava, positiivinen suhtautuminen tyttöön vaikuttaa myönteisesti (esim. Parviainen 2019). Tytön on silloin helpompi valita miehinen ammatti, kuten minä tein.
Lapsuuteni koti oli maalla, ja rahasta sekä tavarasta oli usein puutetta. Kuitenkin rikas luonto ja maalaisympäristö tarjosivat terveellistä ravintoa sekä virikkeitä ja yhteyttä metsään ja eläimiin. Luovuutta oli jokseenkin pakko käyttää selviytyäkseen arjen haasteista. Tänä päivänä ymmärrän, että ympäristöllä ja erityisesti isälläni oli suuri merkitys uravalinnassani. Minä olin isän tyttö. Hän kutsui minua tytöksi aina kuolemaansa saakka, vaikka olin jo aikuinen perheellinen nainen.
Lapsuuden perheeseeni kuului isä, äiti, neljä poikaa, ja minä nuorimmainen olin tyttö. Ehkä siksi, että olin ainut tyttö, olin isälle erityinen ja tärkeä, vaikka hän ei sitä kovinkaan usein osannut näyttää. Ankaruus ja ”työhön piiskaaminen” olivat hänen kasvatusmenetelmiään. En muista halanneeni isääni koskaan. Muistan kyllä aivan pienenä nukkuneeni isän vieressä ja olleeni sylissäkin. Äitini sairasti, ja hän oli paljon pois elämästäni. Työväenaate leimasi lapsuuttani ja nuoruuttani. Isä vastusti opiskeluani eikä pitänyt suotavana, että hänen tytöstään tulisi liian oppinut.
Kesät teimme aamusta iltaan maatilan askareita. Ensin lehmät, sitten heinätyöt, sitten marjastusta ja kalastusta. Lapsena piirsin ja kirjoitin paljon – jopa runoja. Askartelin ja tein kaikkea, mitä vilkas mielikuvitukseni tuotti. Muistan tehneeni mm. sateenvarjon rautalangasta ja muovista. Kaikesta oli puutetta, mutta toisaalta melkein kaikkea tarvittavaa pystyi itse tekemään. Puusta onnistuin veistämään kaikkea, esimerkiksi leikkiautoja. Nukkeleikit eivät olleet minun juttuni, autot kylläkin.
Isän tyttönä halusin täyttää isän odotukset. Olin hänen luottohenkilönsä jo hyvin nuorena. Sain ohjata autoa ja rassata apurina moottoripyörää. Olin ylpeä, kun sain maalata kotitaloni. Muistan pelänneeni telineillä seistessä ja maalatessa, ettei isä olisikaan tyytyväinen lopputulokseen. Muitakin maalaushommia isäni antoi minun tehdä. Hän sanoin usein pienessä hiprakassa, että ”Tyttö se osaa”. Suuri luottamuksen osoitus oli, kun isä osti minulle 12-vuotiaana ompelukoneen. Sen jälkeen ei enää tarvinnut miettiä, mistä sain mieluisia vaatteita. Isä ompeli itsekin paljon.
Uhmasin isän tahtoa ja halusin opiskella. Näyttämisen halu oli kova: Minähän kykenen ja pystyn. Jo alle kymmenvuotiaana päätin, että hankin itselleni teknisen ammatin, jossa saisin toteuttaa itseäni ja ansaitsisin kunnollista palkkaa. Niinpä pyrin opiskelemaan lukion jälkeen Oulun tekulle. Päivääkään en ole katunut, vaikka aikuisiällä olenkin opiskellut lisää ja siirtynyt tietotekniikan alalle. Ennen kuolemaansa isä sai nähdä minut valmistuneena ja työelämässä menestyneenä koneinsinöörinä. Muut ovat kertoneet, että hän on puhunut minusta ylpeänä näin: ”Minun tytöstä tuli insinööri”.
LÄHTEET
Parviainen, A. 2019. Nuoren uravalinta perusasteen ja toisen asteen jälkeisissä siirtymissä. Pro gradu. Itä-Suomen yliopisto. Filosofinen tiedekunta, Kasvatustieteiden ja psykologian osasto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:uef-20190826
Teksti: Marja Keränen
Kuva: Kuva Peter H Pixabaystä
20.8.2021
Kommentit