Kuvailisin itseäni oman elämäni kaksoiskansalaiseksi. Tutkailen maailmaa kahdesta perspektiivistä, onhan sekä maalaisuus että kaupunkilaisuus osa identiteettiäni. Enkä varmasti ole ainoa laatuani. Maaseudun ja kaupungin välillä seilataan perhesiteiden, kodin, opintojen, työn ja miksei harrastustenkin vuoksi. Tulevaisuudessa ehkä vielä enenevissä määrin elämän eri osa-alueiden saadessa yhä hybridimuotoisempia piirteitä?
Omalla kohdallani urbaanin ja ruraalin elämän risteämä on tapahtunut muutettuani maalta kaupunkiin. Saatuani opiskelupaikan Tampereen yliopistosta elämäni on muuttunut melkoisesti, loppujen lopuksi vain hyvällä tavalla.
Mutta kuinka kummassa aavaan, hiljaiseen ja elämänmenoltaan tasaiseen ympäristöön tottunut yksilö on oppinut selviämään Tampereen kaltaisessa monipuolisessa ja vilkkaassa kaupungissa?
Maalla on mukavaa!
Maalla tosiaan on mukavaa. Kuten jo edellä mainittua, omaa rauhaa, tilaa, hyvällä tavalla yksitoikkoista arkea ja mutkatonta yhteiseloa on maaseudulla tarjolla yllin kyllin. Mielestäni kaikkein parasta maalla asumisessa onkin oman tilan ja yhdessäolon kokemukset. Mukavana lisänä yhteisöllisyyttä luovat aidot ja välittömät ihmiset. Halutessaan ihminen voi elää omannäköistään elämää häiriöittä, toisaalta luonteva rupattelutuokio naapurin kanssa voi syntyä postilaatikolla käydessä. Puolitutun kanssa on ihan okei jutella niitä näitä, jos sattuu hänen kanssaan yhtä aikaa kassajonoon tai huoltoasemalle kahvittelemaan. Luonto on myös lähellä, ja omalle perunamaalle on tilaa mukavasti.
Kaupunkiasumisen hämmentävät mahdollisuudet
Vaikka yli iltapäiväviiteen auki olevan kahvilan puute vaivasikin etenkin yläkouluiässä, en koe jääneeni mistään paitsi asuessani pikkupaikkakunnalla. Ehkäpä juuri tästä syystä kaupunkiympäristön mahdollisuudet jaksavat ilahduttaa ja hämmentää edelleenkin. Itselläni meni muun muassa jonkin aikaa käsittää, mihin kummaan ihminen tarvitsee ympäri vuorokauden auki olevia kauppoja, tai miksi juoda kahvit kahvilassa, kun sumpit voi keittää kotonakin? Miten ihmeessä voi valita itselleen mieleisen harrastuksen, kun mahdollisuuksia jo yksin kuorolauluun löytyy kymmeniä, ja miten kakkien bussilinjojen pysäkit ja määränpäät on mitenkään mahdollista oppia?
Ja nämä toki vain esimerkkeinä. Osaan kysymyksistä vastaus on edelleen hiukan epäselvä, mutta suurimpaan osaan olen löytänyt taikka keksinyt jo vastauksen. Kuvailisin Tamperetta labyrintiksi, jossa seikkaillessa löytää kulman takaa aina jotain kiintoisaa nähtävää, koettavaa ja ihmeteltävää.
Kuinka tähän ikinä tottuu?
Kaupungin metkut oppii kyllä kaltaiseni heinäpunttikin, hyvinkin ketterästi. Niksejä ja “kirjoittamattomia” sääntöjä kaupunkielämiseen satelee opiskelijayhteisössä varsin auliisti. Suurin osa yhteisön jäsenistä lienee urbaanien ympäristöjen kasvatteja, kaupunkilaisuus on myös tietynlainen trendi ja kaupunkilaisuutta pidetään välillä jopa lähes itsestään selvänä normina. Kun muistaa pitää korvat ja silmät auki, voi saada yllättävänkin paljon rakennusaineksia oman kaupunkilaisidentiteetin muovailemiseen.
Tiettömien taipaleiden takaa kaupunkiin tupsahtaneen voi olla jossain vaiheessa jopa hiukan noloa tai kiusallista myöntää alkuperäänsä. Näin ei missään nimessä pitäisi olla. Sekä maalaisuudessa että kaupunkilaisuudessa on omat etunsa ja mukavuutensa yhdessä vaikeuksien ja haittapuolien kanssa.
On mielestäni rikkaus, että olen saanut kokea (ja koen edelleen), millaista eläminen on sekä siellä missä kaupat ovat auki ja julkista liikennettä voi hyödyntää vuorokauden ympäri sekä siellä, missä pimeän laskeuduttua pihavalon haljun valon ulottumissa häilyy pelkkää mustaa honkamaata. Näiden kahden, omanlaatuisen maailman kokemukset ovat ihmiselle äärimmäisen opettavaisia.
– Reetta
Kommentit