Yliopisto-opinnot ovatkin olleet eräänlaista sopeutumisen ja omien epävarmuuksien kanssa kamppailua, kun vertaan itseäni tahattomasti muihin. Alun kankeudesta huolimatta en kuitenkaan vaihtaisi yliopisto-opiskelua mihinkään, vaan olen löytänyt yliopistosta toisen kotini ja kasvanut siihen kiinni. Onko pakko valmistua?
Lapsuuden ja nuoruuden perhetausta
Olen peräisin suvusta, jossa kellään ei ole korkeakoulutusta ja vain kahdella on esimerkiksi ylioppilastodistus itseni lisäksi. Omat vanhempani ovat suorittaneet ammattiopisto tai -koulupohjaiset tutkinnot, kun taas isovanhempani toimivat siivoojana ja hitsaajana. Akateemisuus tai yliopisto olivat toisin sanoen nuoruudessani jotakin aivan vierasta, eivätkä ne kuuluneet perheeni tai sukuni normaaleihin keskustelunaiheisiin.
En itse asiassa olisi varmaan tiennyt nuoruudessani, mitä ”akateeminen” edes oikeastaan tarkoittaa. Olin kuitenkin jo lapsesta lähtien ollut kova lukija ja kävin kirjoja läpi hurjalla vauhdilla, mutta perheessämme ei esimerkiksi keskusteltu yhteiskunnallisista aiheista tai vaikkapa politiikasta. Puheenaiheet olivatkin arkisia ja pyörivät arjen toimintojen ja kuulumisten ympärillä. Ulkomaanmatkoille pääsin vain neljä kertaa ikävuoteen 18 mennessä, mutta harrastusmahdollisuuksia oli mielestäni riittävästi.
Omaa lapsuuttani ja nuoruuttani pohtiessani en puhuisi köyhyydestä, mutta olimme pienituloinen yhden vanhemman perhe. Meillä oli auto ja asuimme kolmioissa, mutta esimerkiksi ylimääräiset kulut piti porrastaa: jos isosisarukseni sai uuden takin, minun vuoroni oli vasta seuraavassa kuussa. En kuitenkaan muista eläneeni niukkuudessa. Ala- ja yläkoulussa olin keskiverto-oppilas, mutta loistin silti tietyissä oppiaineissa kuten englannin ja ruotsin kielessä sekä matematiikassa hamuten kymppejä.
Tie yliopistoon
Peruskoulun päättyessä ammattikoulu näyttäytyi itsestään selvältä vaihtoehdolta, johon myös sisarukseni oli hakeutunut. Pelkkä ammattikoulu ei kuitenkaan tuntunut täysin omalta, joten sovelsin suvulleni ominaista oppimispolkua yhdistämällä siihen ylioppilastutkinnon. Pelkkää lukiota en jostain syystä edes harkinnut, sillä siihen ei erityisesti kannustettu.
Huomasin kuitenkin nopeasti, että ammattikoulu ei ollutkaan oma juttuni ja rohkaistuin jättämään ammattipuolen. Siirryin kuitenkin jatkamaan aikuislukioon, jossa suoritin lukio-opinnot loppuun. En oikeastaan edes osaa sanoa, missä vaiheessa ymmärsin haluavani yliopistoon opiskelemaan, sillä se ei pitkään ollut edes oikea tai realistinen vaihtoehto. Ajatus kypsyi muihin ikätovereihini verrattuna hitaasti ja aloitinkin opiskelut hieman vanhempana.
Voisi sanoa, että ensin yliopisto-opinnot itsessään kirkastuivat itselleni tulevaisuuden päämääränä ja vasta sen jälkeen ryhdyin pohtimaan, mitä haluaisin lähteä siellä opiskelemaan. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen löysin Tampereen avoimen yliopiston, jossa sain luvan kanssa kokeilla eri alojen kursseja ja kokeilla, olisiko minusta ylipäätään yliopistoon. Hiljalleen edistyneen avoimessa yliopistossa opiskelun jälkeen löysin tieni tutkinto-opiskelijaksi Tampereen yliopistoon. Opiskelupaikan saaminen yliopistoon on yksi elämäni hienoimmista hetkistä.
Opiskelupaikan saaminen yliopistoon on yksi elämäni hienoimmista hetkistä.
Työväenluokkaisena yliopistossa
Kuvailemani ”duunarisuvun” kotitausta hahmottuu tutkimuksen parissa yleensä työväenluokkaiseksi, joka kuvailee myös omaa identiteettiä ja kotitaustaani. Se voi viitata esimerkiksi matalaan koulutukseen, tulotasoon ja ammattiasemaan tai vaikkapa siihen, että työväenluokkaisessa kodissa kirjallisuus, taide, harrastusmahdollisuudet, matkailu tai yhteiskunnalliset puheenaiheet eivät ole välttämättä yhtä läsnä kuin korkeasti koulutetusta perhetaustasta tulevilla.
Kaikki työväenluokkaiset perheet eivät kuitenkaan ole samanlaisia. En uhrannut ajatusta omalle kotitaustalleni ennen yliopistoon astumista, mutta tutustuessani yliopistomaailmaan ryhdyin tekemään aktiivista vertailua itseni ja muiden välillä. Tunsin olevani erilainen, mutta en saanut kiinni siitä, mikä sitä saattaisi selittää. Yliopisto-opintojeni ajan olen välillä elänyt patologisessa itseni epäilyssä, kun kaikki muut ovat vaikuttaneet tiedollisesti ja kielellisesti itseäni osaavammilta.
Siinä, missä itse takeltelen argumentoinnissani ja esiintymistilanteissa, muut tuntuvat perustelevan näkemyksiään ja ottavan huomion keskipisteen paikan kuin luonnostaan. Muiden osaavammalta tuntuvien yliopisto-opiskelijoiden käyttäessä ”sivistystermejä” ongelmattomasti, itse jouduin joko päättelemään asiayhteydestä, mistä on kyse, tai turvautumalla Googleen luennon aikana. Kerroin innostuksissani yliopistoystävälleni hiljattain sanoneeni arkikeskustelussa ”spesifi” ja ”struktuuri” – luonnollisesti ja sen kummemmin ajattelematta. Kysyin häneltä huvittuneena, onko tämä nyt sitten aidon akateemisuuden merkki.
Kerroin innostuksissani yliopistoystävälleni hiljattain sanoneeni arkikeskustelussa ”spesifi” ja ”struktuuri” – luonnollisesti ja sen kummemmin ajattelematta. Kysyin häneltä huvittuneena, onko tämä nyt sitten aidon akateemisuuden merkki.
Yliopistomaailmassa toimiminen on kirkastanut itselleni sen, että olen tehnyt ”perinteistä poikkeavan” päätöksen hakeutumalla yliopistoon, sillä omasta kotitaustasta peritty malli koulutusvalintojen tekemiselle olisi vienyt minut ammattikoulumaailmaan. Päätös yliopistoon hakeutumisesta vei vuosia, mutta kirkastuttuaan se oli kuin taivaan kirkkain tähti.
Esimerkiksi luentojen keskusteluissa, seminaareissa ja esiintymistilanteissa yleensä tiedostan edelleen oman erilaisuuteni, mutta ensimmäisten yliopistovuosien aikana minulla ei ollut sille termiä. Omaa erilaisuuttani oli melkein liian helppo pitää vain omana henkilökohtaisena puutteenani, kunnes tutustuin koulutuksen eriarvoisuuden teemoihin. Se tarjosi minulle ajatuksen työväenluokkaisuudesta ja siitä, että opiskelen yhteisössä, jossa en edusta valtavirtaa.
Kyse ei ole ollutkaan huonommuudestani vaan erilaisuudestani, joka on pelkästään rikkaus. Yliopisto-opinnot ovatkin ehdottomasti edustaneet itselleni eräänlaista tunnerikasta oppimispolkua omien vahvuuksieni ymmärtämiseen ja tunnustamiseen sekä sen sisäistämiseen, että minäkin ansaitsen olla täällä.
Varovasti kehuskellen voin esimerkiksi sanoa olevani lahjakas kirjoittaja ja englannin kielen puhuja, mutta olen myös pyrkinyt aktiivisesti haastamaan itseäni sellaisissa asioissa, jotka eivät tunnu yhtä luontevilta. Olen jopa niin hurahtanut yliopistomaailmaan ja -opiskeluun, että olen vakavissani pohtinut jatko-opiskelemista tohtoriksi. Sukuni varmaankin repisi pelihousunsa!
Olen jopa niin hurahtanut yliopistomaailmaan ja -opiskeluun, että olen vakavissani pohtinut jatko-opiskelemista tohtoriksi. Sukuni varmaankin repisi pelihousunsa!
Olen toisin sanoen löytänyt oman paikkani yliopistosta, kasvanut kiinni siihen sekä oppinut näkemään oman arvokkuuteni yliopistoyhteisön jäsenenä. Tästä syystä halusin kirjoittaa omista kokemuksistani erityisesti sellaisille lukijoille, jotka varovasti haaveilevat yliopistoon hakeutumisesta, mutta painivat vielä epävarmuudessa kenties juuri omasta kotitaustastaan johtuen. Esimerkiksi avoimessa yliopistossa opiskelu voi edustaa hyvinkin merkityksellistä mahdollisuutta tutustua yliopistossa opiskeluun, eri aloihin ja yliopistoyhteisöön, jos tutkinto-opiskelijaksi hakeminen tuntuu vielä liian isolta askeleelta. Muista, että yliopisto-opinnot voivat olla parhainta aikaa sinunkin omassa elämässäsi, jos vain uskallat uskaltaa.
– Yliopistoon kotiutunut duunaritaustainen
Kommentit