Esseesään ”Ahdistava kulttuurimme vuodelta 1930” Sigmund Freud sommitteli yhteen kaupunkien historian ja ihmisen mielen kehityksen vaiheita. Hän totesi muun muassa: ”Rooma ei olekaan ihmisten asuinpaikka, vaan psyykkinen järjestelmä, yhtä vanha ja yhtä monet kehitysvaiheet läpäissyt kuin kaupunkikin; mikään, mitä siihen joskus on muodostunut, ei siis ole hävinnyt, kaikki sen eriaikaiset kehitysvaiheet ovat yhä olemassa.” Ihmisen mielen kehityksen lailla kaupungit ovat täynnä enemmän tai vähemmän selviä koosteita ja muistumia kaikenlaisesta eletystä. Niin mieli kuin kaupunkikin sisältävät sekä tasaisen kehityksen jaksoja että ”sairaalloisiin tekijöihin rinnastettavia tuhovoimia”.
Freudia eivät rakennussuojelun tai yhtenäisen kaupunkikuvan kysymykset kiinnostaneet. Totuus toki on, että kaupungit näyttävät olevan jatkuvasti alttiita peruuttamatonta jälkeä aikaansaaville tuhovoimille. Purkamiselle ja kaupunkikuvan ruhjomiselle on kerta toisensa jälkeen löytynyt toinen toistaan painavimpia perusteita.
Vähän yllättävästi ilmastokriisillä on vaikutuksia myös rakentamiseen. Rakentaminen on paljastunut yhdeksi elämäntapamme ongelmallisimmista hiilidioksidipäästöjen lähteistä. Näin ollen käsitykset siitä, mitä rakennuksille tehdään, ovat lyhyessä ajassa muuttuneet ratkaisevasti.
Rakennusten elinkaarta, uudelleenkäyttöä ja rakennustekniikan uusia innovaatioita ylipäänsä on ilmastokriisin oloissa alettua ajatella kokonaan uudelleen.
Rakentamisessa tästä tuskin on tulossa mitään kärsimysnäytelmää. Päinvastoin. Jo nyt Suomessakin on kosolti esimerkkejä siitä, miten rakenteiden ja rakennusten uudelleenkäytön miettiminen on monta kertaa voitto myös kaupunkikuvan ja sen historiallisen itseymmärryksen kannalta.
Porissa on tästä uudesta rakentamisen logiikasta edustava näyte. Vuonna 1967 valmistui Yrjönkadulle Posti-talona tunnettu virastotalo. Jo ennen käyttöönottoaan talon vaiheissa oli draamaa: rakennusaikainen tulipalo oli tuhota koko rakennuksen. Perusteellinen vahinko vältettiin täpärästi ja asiasta selvittiin vain muutaman kuukauden viivästyksellä.
Talojen ja talojen käyttö ei tietenkään pysy vuodesta toiseen samana. Posti-talon muuntautuminen uudeksi Leijona-taloksi näyttää, että purkaminen ja uudelleen rakentaminen eivät ole suinkaan ainoat vastaukset tarpeiden muuttumiselle. Uudistamisessa myös talon ulkonäkö muuttui. Enää ei Yrjönkadulla ei ole harmaata betonielementtikolossia, vaan virtaviivainen rakennus, joka vaaleassa – hieman retrohengessä – , viittaa 1960-luvun edistysuskoiseen maailmaan.
Antti Saloniemi
professori, sosiologia
Kommentit