Kulkutaudin dramaattisimmat vaiheet ovat väistyneet ja keskustelu etätöistä on etsinyt uusia uomia. Luottamus työelämässä ei olekaan vailla säröjä, tai ehkä paremminkin niin, etteivät töihin liittyvät jännitteet ole kadonneet minnekään. Konttoriväkeä patistetaan takaisin yhteen: Innovaatioita ei synny, jos kukin vain itsekseen asioitaan nykertää. Sosiaalisen median hämärillä kujilla käy kuitenkin jupina: miksi minun pitää innovoida, jos hyöty siitä menee vain firmalle?
Luulin, että tämä innovaatiokouhotus sai jo huonon klangin ja myötähäpeästä sen rummutus firmoissa lopetettiin kokonaan varmaan kymmenen vuotta sitten.
Pöhinän edelle menee mahdollisuus tehdä olonsa mukavaksi kotona ja hoitaa hommat kunniallisen näköisesti.
En tule enää konttorille menemään kuin ehkä kerran viikossa. Ihan turhaa paskaa ja minä en hyppää kun käsketään. Teen työni, mutta teen ne kotona. Ihan oikeasti, miksi v****a pitäisi mennä johonkin avokonttorille istumaan vieri viereen tekemään täysin samoja töitä kuin kotona tekee? Kotona saa nukkua pidempään, on parempi työrauha, ei kulu aikaa ja energiaa työmatkaan, syö halvemmalla.
Myöskään vanhat urakkapelin säännöt uudelleen kunniassa: tarkemmin ajatellen on vain hyvä, ettei pomolla ole ihan tarkkaa käsitystä siitä, paljonko ja minkälaista ponnistusta mikäkin tuotos työssä vaatii.
Joka tasolla työstä on tullut kunkin oma projekti. Työkaverit ovat yhtäkkiä vain kunnollista keskittymistä häiritsevä haitta.
Mitä sitten jos työt tulee tehdyksi? Pitääkö toimistolle mennä turhaan ja esittää että tekee jotain? Kerro mitä järkeä tossa on. Neuvostoliitossa esitettiin, että työntekijät teki töitä.
Täydellisen yksilöllistetyssä työssä menestykset ja tappiot ovat vain ja ainoastaan kunkin omalla vastuulla. Tämä kehityskulku on alkanut kauan ennen koronaa ja etätyön normaalistumista. Viime vuodet ovat kuitenkin voimalla vahvistaneet tätä trendiä.
Yksinäisen työn taakka?
Korona vuosien vaikutuksesta psyykkisten ongelmien lisääntymisen on keskusteltu, mutta kovin selvää itsenäistä syy-yhteyttä ei ole helppo pitävästi osoittaa. Kautta koko teollistuneen maailman erilaiset mielenterveyteen liittyvät ongelmat näyttävät lisääntyvän, mutta taaskin kehitys on koronavuosia vanhempaa perua. Monen mittarin kautta esille tulevaa ongelmaa voi tulkita monesta suunnasta. Kysymys voi olla kuormittavien tekijöiden lisääntymisestä tai siitä, että mielenterveyden ongelmiin liittyvä stigma on haalistunut. Ilmeistä on, ettei asia palaudu mihinkään yleiseen työelämän laadun heikkenemiseen. Ainakin Suomessa työelämän laadun paraneminen on trendi, joka on sinnitellyt läpi lamojen ja korkeasuhdanteiden.
Varmaa on kuitenkin se, että ongelmat psyykkisen haavoittuvuuden kuorma keskittyy nuoriin, eli joukkoon, jolla ei kovin pitkällistä kokemusta työelämästä ole. Rakenteellinen yksilöllistyminen on pala palalta purkanut niitä liki huomaamattomia turvaverkkoja, joita toimiminen muiden ihmisten mukana tarjoaa. Tämän kehityskulun paino saattaa sattua erityisen raskaana juuri työuransa alkupäässä oleville ihmisille. Yhä enemmän töissä myös se viimeksi tullut ja vasta uraansa alkava jätetään oman onnensa sepäksi. Työelämä kärsimättömänä odottaa, että tulijalla on itsestään selvästi jo mukanaan ne tiedot ja taidot, joita työ edellyttää. Vähäresurssinen koulutusjärjestelmä on kuitenkin epätietoinen siitä, miten ja millaisilla taidoilla nuoria pitäisi varustaa. Ja jos työpaikalla ne mahdolliset perehdyttäjätkin naputtelevat töitään kotisoviltaan ja viettävät kahvitaukojaan omissa keittiöissään, voi olla, että yksin pärjääminen alkaa ahdistaa.
(Sitaatit Ylilauta-keskustelualustalta.)
Antti Saloniemi
sosiologian professori
Kommentit