Sulje silmäsi hetkeksi ja mieti miltä näyttää ilmastonmuutos.
Mieleen saattaa vilahtaa kuvia maastopaloista, jääkarhuista ja hirmumyrskyistä. Uutiskuvastoissa ilmastonmuutosta onkin tyypillisesti esitetty katastrofien, kuten tulipalojen, tulvien ja kuivuuden kautta. Jääkarhut ja sulavat jäätiköt ovat muodostuneet ikonisiksi ilmastonmuutoksen symboleiksi: niiden avulla ilmiön uutisointi on helppo tunnistaa mediasisältöjen virrasta, mutta samojen kuvien perusteella aihepiiri on myös helppo ohittaa.
Ilmastonmuutosta on perinteisesti valokuvattu myös teknologian kautta: yhtäältä savua tupruttavat piiput ilmentävät teollisuuden negatiivisia vaikutuksia ilmastoon ja aurinkopaneelit, tuulivoimalat ja sähköautot esittävät tulevaisuuden puhdasta utopiaa, jossa ilmastonmuutos on ratkaistu vihreällä teknologialla.
Mutta mediakuvasto ei tietenkään pysty kuvittamaan ilmastonmuutoksen kokonaisuutta.
Mediatutkijana olen kiinnostunut siitä, miten erilaiset medioiden välittämät kuvat ohjaavat näkemyksiämme itsestämme inhimillisinä toimijoina ilmastonmuutoksen keskellä. Uutiskuvastoissa keskeisiä ilmastonmuutoksen toimijoita ovat olleet poliitikot ja muut valtaapitävät ihmiset, vaikka viime vuosina kuvasto on monipuolistunut mielenosoituskuvastolla ja ilmastoaktivistien kuvilla. Kärjistetysti ilmaistuna tyypillinen kuvasto rakentaa silti kapean näköalan inhimillisen toiminnan mahdollisuuksiin: kuvasto kutsuu meitä voimattomina kauhistelemaan luonnonkatastrofeja tai toisinaan elättämään hentoista toivoa teknologisten keksintöjen tarjoamasta pelastuksesta.
Kuvasto ei esitä juuri lainkaan ilmastotunteita eikä varsinkaan ilmennä niitä usein ristiriitaisia tuntemuksia, joita ilmastonmuutos herättää. Kaipaamme pimeän ja kylmän talven keskeltä etelänlomalle ja tunnemme syyllisyyttä näistä toiveista ja niiden täyttämisestä. Saatamme yhtä aikaa nauttia kesän kuumista helteistä ja olla huolissamme helteiden pidentymisestä ja voimistumisesta.
Ilmastotunteiden ristiriitaisuus nousi esiin myös tutkimuksessani, jossa tarkastelin suomalaisten Instagram-käyttäjien postauksia heinäkuun helteiden aikaan. Havaitsin, että mediankäyttäjät aistivat ilmastonmuutosta kehojensa kautta erilaisin tavoin:
Keho on haavoittuva ilmastonmuutoksen vaikutuksille, sen kautta voi surra lämpöaaltoa ja ilmastonmuutoksen seurauksia, ja lisäksi kehossa risteilee ristiriitaisia tuntemuksia kuluttamisesta ja helteestä. Samalla ilmastonmuutosta voi kehollisesti aistia positiivisemmin: kehon kautta tunnemme yhteyttä luonnonolioihin sekä -elementteihin ja lisäksi voimme nauttia sekä luonnosta että helteestä.
Ristiriitaiset ilmastotunteet johtuvat osin sijoittumisestamme kahden eri järjestelmän väliin: olemme yhtäältä luonnonolioita, joiden elintoiminnot ovat täysin riippuvaisia ympäröivästä luonnosta ja sen tarjoamasta hapesta, vedestä, ravinnosta ja sopivasta lämmöstä. Toisaalta olemme kulttuurisia olentoja, joita on kasvatettu lapsesta asti tietynlaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja maailmankatsomukseen. Opituista olemisen tavoista irtautuminen tuottaa väistämättä monenlaisia epämukavia tunteita.
Tutkijana ja valokuvaajana olen pohtinut, millaisilla kuvilla ilmastonmuutosta ja sen herättämiä ristiriitaisia tunteita voisi esittää monipuolisemmin. Ilmastonmuutoksen valokuvaamista voisikin lähestyä tietoisesti ristiriitojen kautta. Kuvaan voisi esimerkiksi tallentaa tilanteita, joissa ihminen joutuu muuttamaan tai kyseenalaistamaan omaa tai muiden toimintaan tai joissa ihminen tuntee epämukavuutta kulutustottumusten, ilmastouutisten tai vaikkapa luontokadon äärellä. Ristiriidat ja epämukavuuden tunne voivatkin olla lähtökohtana ilmastotunteiden valokuvaamiseen ja syvempään ymmärtämiseen.
