1. Sananvapaudesta ja vihapuheen kohteista
Keihin vihapuhe kohdistuu
Venla Lankia
Tampereen yliopiston Tutkimuskeskus Cometin luennolla aiheena oli vihapuhe ja se, miten sananvapaus ja ihmisoikeudet liittyvät siihen. Luennoitsijana oli tutkija Reeta Pöyhtäri. Itse halusin ottaa esille sen näkökulman aiheesta, keihin vihapuhe erityisesti kohdistuu. Osa siihen ei nimittäin törmää juurikaan ja toiset kärsivät paljon.
Yleensä vihapuhe sisältää stereotyyppisen ja yksinkertaistetun käsityksen sen kohteesta ja sillä saatetaan haluta leimata toisia. Se liittyy usein jonkinlaisiin valta-asemiin. Esimerkiksi syrjityt ja heikommassa asemassa olevat kokevat sitä valitettavan paljon, enemmän kuin korkeammassa asemassa olevat. On hyvin epäreilua, miten tyypillisesti vihapuheeseen sortuvat ovat useimmiten sellaisia ihmisiä, jotka eivät itse joudu sen kohteeksi. Eivät ainakaan niin usein.
Esimerkiksi ihonväri, sukupuoli, kieli jota puhuu, uskonto, vähemmistöön kuuluminen, vammaisuus, oma tausta, poliittinen mielipide ja seksuaalinen suuntautuminen ovat kaikki sellaisia tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, millaisena oma asema saatetaan yhteiskunnassa nähdä tai miten toisia stereotypisoidaan. Jo se, että on muuttanut Suomeen toisesta maasta, DNA:n määräämä ihon pigmentti, se kenestä tykkää ja mihin jumalaan uskoo, vai uskooko ollenkaan, aiheuttaa vihapuhetta, joka on säälittävää.
Ei siinä ole mitään järkeä, eivätkä ne asiat kuulu kenellekään muulle. Siksi sitä on vaikea ymmärtää, miksi ketään toista kiinnostaisi tai häiritsisi toisen ihmisen elämä niin, että kehtaa aiheuttaa hänelle harmia.
Täällä Suomessa, joka on melko rasistinen maa (vaikka kaikki eivät sitä myönnä), juuri tummaihoisiin, maahanmuuttajiin ja kaikenlaisiin etnisiin vähemmistöihin kohdistuu vihapuhetta eniten. Toinen ryhmä on seksuaalivähemmistöt. Vaikka tästä kuuli luennolla, en jaksa uskoa, että se tässä vaiheessa tuli kenellekään yllätyksenä. Vaikka en itse vihapuhetta ole kokenut, ja en myöskään todistanut sitä omassa elämässä paljoakaan, on se silti ollut tiedossa – tullut todennäköisesti netin ja median kautta tietoisuuteen. Useat vihapuheen kohteet ovat varmasti kärsineet enemmän siitä netin takia. Toisaalta internet on hyvä tiedotusväline, ja sitä kautta moni, niin kuin minä itsekin, sivistyy.
Rasistista vihapuhetta sananvapauden varjolla
Fiia Nurmi
Tutkija Reeta Pöyhtäri kertoi vihapuheesta, sen määrittelystä ja eri muodoista. Hän mainitsi vuoden 2018 selvityksestä, joka käsitteli vähemmistöjen kohtaamaa rasismia Euroopassa. Pöyhtärin mukaan selvityksessä käy ilmi, että Suomessa maahanmuuttajista yli 60 prosenttia ilmoittaa kokeneensa rasismia täällä asuessaan. On käsittämätöntä, että vielä 2000-luvun Suomessa rasismi on todellinen ja yleinen ilmiö. Käsittämätöntä on myös se, että sitä ei myönnetä yhteiskunnan tai monien yksilöidenkään tasolla.
Rasismi on osaltaan sisäistyneitä ja opittuja rakenteita, jotka pohjautuvat yhteiskuntien valtarakenteisiin ja tiettyihin ihmisryhmiin kohdistuviin syrjiviin asenteisiin, joiden olemassaolon etuoikeutetuimmissa asemissa olevat ihmiset saattavat kieltää kokonaan. Takana voi monilla olla pelko omien etujen menettämisestä ja yksinkertaisuudessaan epätasa-arvoisesta ajattelusta. Tasa-arvoa kun ei saavuteta, jos joillain on korkeampi status ja paremmat edellytykset pärjätä elämässä, ja siksi tasa-arvoisempi yhteiskunta merkitsisi joidenkin valtaryhmien etuoikeuksien vähenemistä ja lopulta katoamista. Aiheesta on puhuttu mediassa viime vuosina aiempaa enemmän ja ymmärrys sekä Suomessa että maailmalla esiintyvästä rasismista on lisääntynyt.
Rasistinen toiminta on etenkin nuorten keskuudessa vähentynyt, mikä on hienoa ja antaa toivoa tulevaisuuteen.
Rasismia esiintyy myös journalismissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Itse asiassa tällä hetkellä mediassa keskustellaan vappuviikonlopun Esplanadin “onnettomuuteen”, päihtyneen miehen kaahailuun ja hänen aiheuttamiin vahinkoihin, liittyen juuri siitä, millä tavalla tapahtuneesta uutisoidaan ja miten tapahtumaa kommentoidaan. On esitetty näkemyksiä siitä, että jos mies olisi ollut tummaihoinen, ulkomaalaistaustainen tai esimerkiksi muslimi, olisi puhuttu teoista terrorismina ja liitetty miehen muiden ihmisten henkeä vaarantava käytös suoraan miehen alkuperään ja uskontoon. Kun rikollinen olikin valkoinen mies, tapahtuneesta on kirjoitettu rauhanomaisemmin ja jopa puolustuskannalta. Näin ei missään nimessä saisi olla.
Vihapuhe on yksi tapa, jolla rasismia toteutetaan. Rasistiseen vihapuheeseen törmää haluamattaankin kaikissa sosiaalisen median palveluissa sekä tietysti arkipäiväisessä elämässä yksityisillä että julkisilla paikoilla. Se on törkeää ja halveksivaa puhetta, joka kylvää vihaa, ennakkoluuloja ja yleistyksiä. Maahanmuuttajat ja tummaihoiset, etnisiin vähemmistöihin kuuluvat, asetetaan joko tietoisesti tai tiedostamattomasti alempaan asemaan ja arvoon. Rasistista vihapuhetta saatetaan perustella sananvapaudella, mutta sananvapaudesta huolimatta toisten ihmisten ja ihmisryhmien ihmisarvon loukkaaminen ei ole koskaan eikä missään nimessä hyväksyttävää. Myös Pöyhtäri puhuu luennollaan YK:n ihmisoikeuksien tärkeydestä ja siitä, ettei vihapuhetta saisi oikeuttaa sananvapauden varjolla.
Jokaisella ihmisellä on täysin yhtäläinen ihmisarvo, ja siksi tasa-arvo ja ihmisoikeuksien toteutuminen ovat ehdottomasti tärkeimpiä asioita yhteiskunnassa ja koko maailmassa. Haluan uskoa, että maailma on muuttumassa parempaan suuntaan ja että ihmiset ovat kehittymässä tasa-arvoisempaan ja suvaitsevampaan suuntaan. Työtä on kuitenkin valtavasti tehtävänä sekä Suomessa että maailmalla.
Pöyhtärin mukaan Suomessa esiintyy muuhun Eurooppaan nähden eniten rasismia, mikä on ensinnäkin koko yhteiskunnan häpeäpilkku ja toiseksi vahvistaa sitä, että Suomi on jäljessä tässä asiassa ja tilanne vaatii toimia. Vastuussa olemme me kaikki: niin yksilöt, yhteisöt, valtio kuin myös media.
2. Vihapuheen rajankäyntiä
Mediassa viha on bisnestä, mutta missä kulkee sen ja petoksen raja?
Aino Huittinen
Vihapuhetta on aina esiintynyt ihmisten keskuudessa, ja todennäköisesti tulee jatkossakin esiintymään. Nykypäivänä kuitenkin hyvinkin yleiseksi ilmiöksi on noussut vihapuheen levittäminen mediassa. Tutkija Reeta Pöyhtäri kertoi kansainvälisen sananvapauden päivän merkeissä vihapuheesta sekä muun muassa median suhteesta siihen.
Itseäni erityisesti jäi kiinnostamaan se, miksi vihapuhetta esiintyy mediassa niin paljon. Luennolla ilmi tulleita syitä olivat esimerkiksi anonymiteetin tuoma harkinnan puute ja tiedon nopea leviäminen, mutta vastaavat tekijät eivät yksin selitä näin monimuotoista ilmiötä. Sen lisäksi, että vihapuhetta päästään mediassa levittämään helposti, on paljon ongelmia myös sen vähentämisessä – ehkä osittain tahallisestikin.
Valheet ja kohut kiinnostavat ja ne houkuttelevat media-alustoille enemmän ihmisiä. Ihmisten kasvanut määrä tarkoittaa alustoille lisätuloja esimerkiksi mainonnan kautta.
Ovatko taloudelliset hyödyt riittävä syy laiminlyödä toisten ihmisoikeuksien toteutuminen?
Joka tapauksessa erilaiset media-alustat luovat sopivan ympäristön vihapuheen levittämiselle. Annetaan katkeralle keski-ikäiselle vapaus kirjoittaa vähemmistöjen olemassaolon epäreiluudesta hänen elämälleen, ja seurataan vierestä, kuinka multimiljonäärin pankkitili kilahtaa ja taas yksi vähemmistöön kuuluva menettää työnsä täysin järjenvastaisesta syystä.
Ei siis ole täyttä sattumaa, että vihapuhetta esiintyy mediassa niin paljon. Jos vaihtoehtona on oman varallisuuden kasvattaminen tai tuntemattoman henkilön parempi elämä, valitettavan monen ei tarvitse tätä edes pohtia – oman edun tavoittelu on evoluutiobiologiankin kautta tarkasteltuna ihmisen ensimmäinen vaihtoehto.
Siis olisiko tilanne mediassa esiintyvän vihapuheen suhteen parempi, jos taloudellisia intressejä ei otettaisi huomioon? Entä jos muutoinkaan ihmiset eivät tässä asiassa ajattelisi itseään, vaan pyrkisivät aktiivisesti parantamaan tilannetta? Ongelmana on se, että kun ihmiset tottuvat vihapuheeseen mediassa, siihen ei enää reagoida samalla tavalla. Menetetäänkö silloin viimeinenkin toivo vihapuheen vähentämisestä?
Viihteellisen vihapuheen ja huumorin raja
Samuel Rauste
Reeta Pöyhtäri puhui Tampereen yliopiston luennolla laajasti vihapuheesta. Yhtenä käsitellyistä ilmiöistä nähtiin niin sanottu viihteellinen vihapuhe, eli sellainen vihapuhe, joka tapahtuu useimmiten jonkin yksityishenkilöistä koostuvan läheisen ryhmän keskuudessa ja joka kohdistuu johonkin ulkopuoliseen ryhmään tai henkilöön.
Pöyhtäri kertoi viihteellisen vihapuheen olemassaolon perustuvan yleisesti ajatukseen siitä, että kyse on vain harmittomasta huumorista ja että on kuulijan vastuulla ymmärtää sen humoristinen luonne. Tällainen näkemys esitettiin luennolla lähtökohtaisesti vääränä, ja etenkin kontekstiin sitomattomana asia varmasti nähdään kansan keskuudessa juuri niin. Kun porukalla nauretaan ulkopuolisille, ei ole kyse huumorista vaan nimenomaan vihapuheesta.
Universaalin rajan vetäminen on kuitenkin kimurantti tehtävä.
Lienee melkoisen selvää, ettei esimerkiksi ihmisen etniseen taustaan tai sukupuoleen kohdistetun vihapuheen tulisi käytännössä koskaan olla hyväksyttävää, ja harvassa ovat sellaiset piirit, joissa tällä tavoin syrjivää puhetta nykypäivänä pidetään hyvän maun mukaisena. Mitä tahansa huumorimielessä tehtyä halventamista ei siitä huolimatta voida leimata suoraan viihteelliseksi vihapuheeksi.
Kirjastosta on nimittäin vaikeaa löytää sellaista vitsikirjaa, jossa ei halvennettaisi esimerkiksi nykynuoria, vanhuksia, poliitikkoja tai juuri meitä itseämme, suomalaisia. Näin on siitä huolimatta, että jokainen näistä ryhmistä on edellä mainittujen esimerkkien, alkuperän, kielen ja sukupuolen kanssa aivan samalla tavalla yhdenvertaisuuslaissa mainittu ja siten lain silmissä syrjinnältä suojassa. Tarkoittaako tämä, että kaikki vitsikirjat pursuavat vihapuhetta? Ei tarkoita.
Vihapuheesta keskustellessa on tärkeää ymmärtää, ettei mitään yksiselitteistä ikiaikaista määritelmää vihapuheelle ole välttämättä mahdollista sanoittaa. Se mikä milloinkin on vihapuhetta, riippuu olennaisesti ajan keskustelukulttuurista, yleisestä mielipiteestä sekä itse puhujan roolista suhteessa puheeseen.
3. Mediakritiikkiä ja lakipohdintaa
Uutismedioiden ei kuuluisi hyväksyä vihapuhetta
Pinja Lamberg
Uutismedian vastuu vihapuheen levittämisessä on suuri. Näin sanoo tutkija Reeta Pöyhtäri Tampereen yliopistosta. Luennon aiheena oli vihapuhe ja sen leviäminen varsinkin mediassa. Koska internetissä on nykyään helppo levittää sanomaa nopeasti ja laajalle yleisölle, kuka tahansa saattaa helposti syyllistyä jopa tahattomaan vihapuheen levittämiseen. Tämä koskee myös uutismedioita, kuten Yleä silloin, kun se julkaisi Suomineidot-sarjan.
Pöyhtärin mukaan vihapuhe määritellään hyökkäyksenä toisen ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia kohtaan. Tätä tapahtuu Ylen Suomineidot-dokumentissa, jossa seurataan kolmen kansallismielisen, jopa natsin, elämää Suomessa. Dokumentin tarkoitus on olla neutraali ja esittää eri tavalla ajattelevien näkemyksiä puolueettomasti ja antaa vihapuheelle kasvot.
Puolueettomuus ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista: voiko rasismia ja äärinationalismia kuvata puolueettomasti?
Yle on suuri uutismedia, jota seuraa miljoonat suomalaiset. Suomineidot-dokumenttia katsovat todennäköisesti sadattuhannet suomalaiset. Näiden joukossa on varmasti myös niitä, jotka ajattelevat samalla tavalla dokumentissa kuvattujen naisten kanssa. Samanmieliset saattavat saada dokumentista kuvan, että syrjinnästä ei rangaista.
Dokumentin neutraali sävy paljastaa hiljaista hyväksyntää vihapuheeksi määriteltävää käyttäytymistä kohtaan. Ylen, kuten muidenkin uutismedioiden, onkin tärkeää seuloa tarkkaan se, mitä voidaan esittää neutraalina ja mitä ei. Informaation levittäminen ja erilaisten ideologioiden esiin tuominen on tärkeää, sillä muuten ihmiset saattavat nopeasti ajautua kuplaan, jossa he ovat vuorovaikutuksessa ainoastaan samalla tavalla ajattelevien kanssa. Se, miten näitä ideologioita esitellään, täytyy kuitenkin suunnitella tarkasti ja muistaa, ettei vihapuhe ole missään tilanteessa hyväksyttävää. Olisi parempiakin tapoja esitellä kansallismielisyyttä Suomessa kuin antaa heille oma ohjelma, jossa he saavat kertoa omia näkemyksiään mukavan taustamusiikin soidessa.
Onko vihapuheen lisääminen lakiin tarpeellista?
Markus Kajasvirta
Kuten tutkija Reeta Pöyhtäri vihapuhe-esityksessään mainitsi, vihapuhetta ei ole määritelty Suomen laissa. Ihmisten käsitys vihapuheesta eroaa paljon, tosin vihapuheen käsite on todellisuudessakin hyvin laaja. Viime vuosina esimerkiksi mediassa onkin pohdittu, tulisiko vihapuhe määritellä tarkasti sekä lisätä rikoslakiin.
Etenkin internetissä lisääntyneen vihapuheen myötä yhteiskunnallisessa keskustelussa on ollut syytä pohtia siihen sopivia rangaistuskeinoja. Mielestäni sananvapauden käyttäjällä tulee olla vastuu ja vihapuheesta, sen varsinaisessa merkityksessä, tulisi rangaista. Olisiko vihapuheen lisääminen rikoslakiin kuitenkaan reilua kaikille?
Vihapuhetta esiintyy netissä enemmän kuin oikeassa elämässä. Netissä on helpompaa tavoittaa nopeasti suuria ihmismääriä ja omien tekojen seurauksilta voi helposti piiloutua nimimerkin taakse. On tärkeää, että netissä esiintyvään vihapuheeseen puututaan, mutta mielestäni sen lisääminen lakiin ei olisi paras ratkaisu. Se lisäisi juridista eriarvoisuutta, sillä vihapuhe-tapaukset ovat hyvin tapauskohtaisia ja Suomessa tavallisesti vihapuheeseen liittyviä syytteitä on langetettu valtaosin julkisuuden henkilöille.
Vihapuheen lisääminen lakiin mitä luultavimmin merkitsisi sitä, että julkisuuden henkilöt, poliitikot tai esimerkiksi somevaikuttajat olisivat huonommassa asemassa juridisesta näkökulmasta katsoen. Tämä johtuu siitä, että tavallisten kansalaisten vihapuhetta ei pystyttäisi valvomaan yhtä tehokkaasti, jolloin lain nojalla annetut tuomiot luultavasti keskittyisivät julkisuuden henkilöihin.
Mielestäni lakisäädös, jota ei pystytä säätämään tasa-arvoiseksi kaikille, ei ole ihanteellinen ja ongelmaan on oltava jokin reilumpi ratkaisu.
Pöyhtäri mainitsi, kuinka Eurooppaan on tulossa asetus, joka määrää itse media-alustojen, kuten Twitterin tai Facebookin tehokkaampaa puuttumista vihapuheeseen. Tämä siirtäisi vihapuheen vähentämisen yritysten vastuulle, mikä on mielestäni parempi vaihtoehto ja auttaisi luultavasti konkreettisesti enemmän vihapuheen kitkennässä. Suuret yritykset pystyisivät muun muassa erilaisten algoritmien avulla puuttumaan vihapuheeseen, mikä vaikuttaisi kaikkiin tasa-arvoisesti sekä luultavasti merkittävämmin kuin esimerkiksi rikoslailliset muutokset. Tärkeintä kuitenkin olisi, että lisääntyvän vihapuheen trendi saataisiin loppumaan.
