Kun päätin lähteä opiskelemaan puheviestintää, yllätin itseni ja luultavasti myös jotkut tuttuni ja läheiseni. Koko peruskoulun ajan jännitin esiintymistä, ja välttelin esiintymistilanteita aina kuin mahdollista. Joka kerta, kun opettaja ilmoitti tulevasta esitelmästä, pystyin tuntemaan vatsassani muodostuvan jännityksen möykyn. Vain miettiessäni tulevaa esiintymistilannetta tunsin ahdistusta, ja ajattelin, että nyt mä siis kuolen. Muistan ajatelleeni, että kun selviäisin kouluaikojen pakollisista esitelmistä kunnialla, en varmasti enää ikinä puhuisi ihmisten edessä.
Mutta kuinkas kävikään. Tänä päivänä opiskelen toista vuotta puheviestintää, enkä voisi olla tyytyväisempi päätökseeni.
Vaikka esiintyminen on aina jännittänyt minua, se on ollut myös jotain muuta. Vaikka pelkäsin usein lamaantuvani luokan edessä ja nolaavani itseni täysin, sitä ei koskaan tapahtunut. Siitä huolimatta, että joskus senat menivät sakaisin ja ääneni tuntui tärisevän kuin pyykinpesukone maksimaalisella linkousteholla, minä selvisin jokaisesta kerrasta. Voin sanoa, että se itsensä ylittämisen tunne oli aivan mahtava. Päätin, että sitä tunnetta haluan kokea uudestaan ja uudestaan.
Meillä Tampereella puheviestinnän kanditutkintoon kuuluu esiintymisen kurssi, joka huipentuu marraskuun lopulla järjestettävään Pimeät puheet -tilaisuuteen. Silloin kurssilaiset hyödyntävät syksyn aikana oppimiansa tietoja ja taitoja pitääkseen lyhyen vaikuttavan puheen yliopiston luentosalissa yleisön edessä. Tänä vuonna Pimeät puheet on 29. marraskuuta, ja osallistun siihen itsekin. Tiedän, että tulen jännittämään, mutta se ei haittaa. Jännitys on osa esiintymistä, ja se voi olla myös hyvä asia.
Jännitys aktivoi kehoa ja mieltä tulevaa esiintymistilannetta varten, ja keskittymiskyky paranee. Kuten esiintymisen kurssin luento-osuudella opittiin, jännitys ja innostus tuntuvat kehossa lähes täysin samalla tavalla. Kyse on siitä, miten jännitykseen suhtautuu. Ajattelenko sen olevan hyvää vai huonoa jännitystä? Voin tehdä tietoisen näkökulman muutoksen ja päättää, että se johtuu innostuksesta. Sen sijaan että koittaisin piilottaa jännitystäni, voin hyväksyä sen, ja keskittyä enemmän esiintymistaitojeni kehittämiseen.
Ilona
Ilona, hieno kirjoitus!
Nyt kun on käynyt ilmi, että sä olet puhuja, mitä koulussa olisi voitu tehdä paremmin?
Antti Merilehto
19.11.2018 10:32
Moi Antti!
Mun oma kokemus on se, että opettajilla tai kouluympäristöllä ei ollut juuri vaikutusta mun jännitykseen. Mua vaan jännitti se itse esiintyminen, eikä mua esimerkiksi kiusattu koskaan jännittämisen takia, ja opettajat olivat aina ymmärtäväisiä.
Opettajat ovat haastavassa tilanteessa silloin, kun joku oppilas kokee esiintymisjännitystä. He eivät varmastikaan halua pahentaa tilannetta esimerkiksi tuputtamalla esiintymistilanteita tälle oppilaalle, mutta toisaalta ”päästäminen pälkähästä” ei myöskään toimi, sillä eihän se jännitys ikinä katoa, jos ei tarvitse esiintyä. Minua itseäni helpotti ja helpottaa edelleen esiintymistilanteiden harjoittelu ja se, ettei niitä välttele jatkuvasti.
Tärkeää olisikin kiinnittää huomiota siihen, miten esiintymiseen ylipäänsä suhtaudutaan koulumaailmassa. Jälkeenpäin ajateltuna ainakin itse muistan kouluajan esiintymistilanteet sellaisina, että kaikki oli ok, kunhan oppilas sai esitelmän pidettyä. Itse esiintymistä ei kuitenkaan opetettu, vaan sitä lähinnä laitettiin oppilaat luokan eteen ja katsottiin miten käy. Tähän koulussa voitaisiin keskittyä enemmän. Ehkä esiintymisestä voitaisiin tehdä jo aikaisessa vaiheessa enemmän sellainen asia, jota voi harjoitella ja jossa voi kehittyä. Silloin tunne siitä, että pitäisi jo valmiiksi olla hyvä pitämään puheita ja esitelmiä, voisi vähentyä, ja sitä kautta esiintymisjännitystä voitaisiin työstää paremmin.
Ilona Reinikainen
19.11.2018 11:59