Immersiivisten virtuaaliympäristöjen ja virtuaalitodellisuuden tutkiminen on saanut minut pohtimaan, mitäpä muutakaan, kuin ihmisen syvintä olemusta! Virtuaaliympäristöillä pyritään luomaan ihmisille mahdollisimman luontevia, ”tosielämää” muistuttavia vuorovaikutuksen alustoja, joissa ihmisistä on mukava tavata toisiaan. Mukavaa ihmisillä taas lienee silloin, kun he kokevat, että toinen ihminen ja vuorovaikutustilanne on turvallinen, selkeä ja mahdollistaa keskittymisen keskusteluun.
Mistä sitten syntyy kokemus vuorovaikutustilanteen turvallisuudesta ja selkeydestä? Tässä tullaan siihen ihmisen syvimpään olemukseen! Väitän, että niin virtuaalitodellisuuden kuin videopuheluidenkin suosion taustalla on ihmisten tarve nähdä ja aistia toinen ihminen kokonaisvaltaisesti. Näin on mahdollista muodostaa arvio toisen luotettavuudesta, ”kunnollisuudesta” tai ehkäpä myös viehättävyydestä riittävällä tarkkuudella.
Videokuva tai teknologiset ominaisuudet auttavat ihmisiä saamaan tietoa vuorovaikutuskumppanista moniaistisesti. Ihmisen ”primitiiviaivot” eivät ole vielä kehittyneet kovin kauaksi ajoista, jolloin on ollut kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys tehdä kohdatusta vieraasta nopea uhka-arvio. Virtuaaliympäristöjen avulla saavutettua yhteyttä vieraaseen voisikin verrata pimeässä luolassa sytytettyyn nuotioon, joka mahdollistaa vieraan näkemisen ja tarkemman arvion tekemisen.
Kaksi tärkeää elementtiä tällaisessa arviossa on ensinnäkin se, kuuluuko vieras omaan sisäryhmään, ”meikäläisiin”, eli onko hän samankaltainen kuin itse vai ”heikäläisiin” eli potentiaalisen uhan muodostavaan ulkoryhmään.
Toiseksi arvioon vaikuttaa se, koemmeko toisen viehättävänä ja kiinnostavana. Toisin sanoen, onko toinen ulkoisesti, fyysisiltä ominaisuuksiltaan terveen ja miellyttävän oloinen tai voisiko vuorovaikutus vieraan kanssa olla meille jopa hyödyllistä.
Nämä elementit ovat yhteydessä siihen, haluammeko tutustua vieraaseen syvemmin. Interpersonaalisen eli keskinäisviestinnän näkökulmasta kyse on ainakin epävarmuuden vähentämisestä tai hallinnasta, suhteen hyötyjen ja haittojen punnitsemisesta, ja suhteen kehittymisestä.
Toisin sanoen, virtuaaliympäristöt, jotka helpottavat vieraan arviointia oletettavasti palvelevat tätä ihmisen luontaista (eloonjäämisen kannalta muinoin oleellista) tarvetta. Kehittyvässä viestintä- virtuaaliteknologiassa onkin mielestäni tiettyä hellyttävää paradoksaalisuutta, kun luolaihmiset yrittävät kehitellä sofistikoituneita vehkeitä varmistaakseen, ettei toinen aio nuijia hengiltä!
Toisaalta, homo sapiensin menestystä neandertalilaisiin verrattuna on selitetty nimenomaa ihmisen kyvyllä luoda suhteita toisiin ihmisiin. Ehkäpä virtuaaliympäristöjäkin voi siis lähestyä ihmislajin tapana toteuttaa tätä lajin menestymisen kannalta tärkeää taitoa.
Omissa tutkimuksissamme olemme keskittyneet erityisesti siihen, miten virtuaaliympäristö vaikuttaa suhteen muodostumiseen. Näyttää siltä, että suhteen kehittyminen lähtee nopeammin ja voimakkaammin käyntiin immersiivisemmillä alustoilla. Immersiivisyys tarkoittaa sitä, että ihminen ”uppoutuu” virtuaaliympäristöön ja kokee itsensä ja kohtaamansa vieraan läsnäolevaksi.
Immersiivisyys saa aikaan sen, että raja katsojan ja katsottavan välillä hämärtyy. Jäimmekin pohtimaan, suuntaako immersiivisyys katsojan –tai ehkä enemmänkin osallistujan– huomiota hänen ja virtuaaliympäristön hahmojen väliseen suhteeseen?
Tämän havainnoin kartoittamista olemme jatkaneet nyt tutkimuksissa, joissa tarkastelemme lähestyttävyyden (immediacy) viestintää virtuaalisilla päivällisillä, joissa toisilleen vieraat ihmiset kohtaavat ensimmäisen kerran. Haluamme tietää, miten ihmiset viestivät, säätelevät ja kokevat läheisyyttä suhteessa vieraisiin virtuaalisen päivällisen aikana.
Meitä kiinnostaa se, miten viestimme toisillemme ryhmäjäsenyyksistämme, viehättävyydestämme ja luotettavuudestamme videopuhelun välityksellä? Ja millaiset asiat kertovat meille, että toinen henkilö, josta näkyy vain rakeinen pieni videokuva (jos siis toinen osapuoli pitää kameraa päällä ja yhteys toimii!), on hyväntahtoinen eikä uhkaava. Kysymyksiä on siis edelleen enemmän kuin vastauksia.
Lähteitä:
Blascovich, J., Loomis, J., Beall, A., Swinth, K., Hoyt, C., & Bailenson, J. N. (2002). Immersive virtual environment technology as a methodological tool for social psychology. Psychological Inquiry, 13(2), 103–124. https://doi.org/10.1207/S15327965PLI1302_01
Gudykunst, W. B. (1998). Applying anxiety/uncertainty management (AUM) theory to intercultural adjustment training. International Journal of Intercultural Relations, 22, 227–250. https://doi.org/10.1016/S0147-1767(98)00005-4
McCroskey, L. L., McCroskey, J. C., & Richmond, V. P. (2006). Analysis and improvement of the measurement of interpersonal attraction and homophily. Communication Quarterly, 54(1), 1–31. https://doi.org/10.1080/01463370500270322
Mehrabian, A. (1969). Some referents and measures of nonverbal behavior. Behavior Research Methods and Instrumentation, 2(6), 205–207. https://doi.org/10.3758/BF03208096
Pettigrew, T. F. (1998). Intergroup contact theory. Annual Review of Psychology, 49(1), 65–85. https://doi.org/10.1146/annurev.psych.49.1.65
Schiappa, E., Gregg, P., & Hewes, D. (2005). The parasocial contact hypothesis. Communication Monographs, 72(1), 92–115. https://doi.org/10.1080/0363775052000342544
Stephan, W. G. (2014). Intergroup anxiety: Theory, research, and practice. Personality and Social Psychology Review, 18(3), 239–255. https://doi.org/10.1177/1088868314530518
Säävälä, M. (2016). Muukalainen tuli kylään. Ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöliitto.
Ulkopolitiikka (01/2019). Muukalaispelko kumpuaa perimästä. Saatavilla: https://ulkopolitiikka.fi/lehti/1-2019/muukalaispelko-kumpuaa-perimasta/
Kommentit