Tärkeintä on mennä eteenpäin, olla itselle armollinen ja nähdä kieli välineenä uusien maailmojen avautumiseen.
Asuin 2000-luvun alkupuolella ulkosuomalaisena Euroopan eri maissa ja Kaakkois-Aasiassa. Työtiimini oli kansainvälinen ja käyttökielenä oli englanti. Alakouluikäiset lapseni opiskelivat koko ajan iltaisin kotikoulua lähinnä suomen kielen pysymisen takia, mutta kävivät myös paikallista koulua, jossa oppivat paikallisen kielen. Ulkosuomalaisten kotikoululla oli iso merkitys mm. suomen sanojen ja sanvaraston ylläpitämisessä. Emmepä kotona juuri kalastuksesta puhuneet, mutta matematiikan tehtävissä piti osata laskea montako haukea ja siikaa Matti oli kalastanut. Kansainvälisessä ex-patriots -porukoissa he oppivat myös englannin kielen.
Kaakkois-Aasiassa viimeistään huomasin, miten sidoksissa äidinkieli on persoonaani ja itsetuntooni. Ei ollut helppoa olla puolikielinen ulkomaalainen paikallisten joukossa, joiden kanssa ei ollut muuta kommunikointikieltä kuin paikallinen kieli. Kielenoppimisessa puhuminen tulee viimeisenä, koska sitä varten pitää olla riittävästi sanavarastoa. Jos en heti pystynyt osallistumaan paikallisten keskusteluun tai vielä jäsentelin sanottavaani omassa päässäni, etsin oikeita sanoja ja ilmaisuja, niin hiljaisuuteni tulkittiin, etten ymmärtänyt. Näin ollen sama asia toistettiin minulle astetta kuuluvammalla äänellä. Tämä ärsytti, sillä ymmärryksessäni tai kuulossani ei ollut vikaa. Tarvitsin vain yksinkertaisesti aikaa lauseiden muodostamiseen.
Huomasin myös, että kielellä oli iso vaikutus persoonaani. Hillitystä ja harkitsevaisesta suomalaisesta tuli ulospäinsuuntautuneempi ja koko kropallaan kommunikoiva nainen. Luin kaiken näkemäni: bussissa istuessani luin mainoskylttejä, kuuntelin kanssamatkustajien keskusteluja ja laulujen sanoja oppiakseni uusia ilmaisuja ja sanoja. Opettelemalla tietyt fraasit ja ilmaisut ja käyttämällä niitä ahkerasti aina oikeissa tilanteissa sain helposti luotua mielikuvan, että osaan kieltä paremminkin kuin mitä todellisuus oli. Kaikki keinot olivat sallittuja ja välttämättömiä, jotta pääsin osalliseksi paikallisten joukkoon, minut hyväksyttiin ja sain arvostusta näkemällä vaivaa kielen oppimisen eteen. Se oli palkitsevaa.
Yksi merkittävä asia oli oppia nauramaan itselleen. Virheitä tuli vääjäämättä, mutta ne olivat parhaimpia oppiskokemuksia, vaikka toisinaan ottivatkin koville. Vieraskielisenä sain paljon anteeksi. Tämän kokemuksen myötä ymmärtänyt sen, miten eri tavalla kieltä opiskelevat itse kokee osaamisensa. Ainainen epävarmuus on aluksi vierellä koko ajan, mutta ihmisten reagoinneista opin näkemään, että oma sisäinen maailmani tai kokemus osaamisestani ei vastannut paikallisten kokemusta. Pikku hiljaa en enää kiinnittänyt lausumisellani tai sanavalinnoillani mitään huomiota, vaan ainoastaan kieli muuttui jokapäiväiseksi tavallisuudeksi ja minä tämän oppimisprosessin aikana vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi. Pärjään. Osaan. Arki sujuu eikä aina ole niin nokon nuukaa osua ihan maaliin. Tärkeintä on mennä eteenpäin, olla itselle armollinen ja nähdä kieli välineenä uusien maailmojen avautumiseen.
Nuorin lapseni syntyi Kaakkois-Aasiassa. Hänen vahvimmaksi kieleksi muodostui paikallinen kieli, jota hän puhui paikallisella murteella ja lumosi kaikki. Leikki-iässä hän yhdisti suomea ja paikallista kieltä osuvasti käyttämällä niitä suloisesti sekaisin. Suomi-lomalla isoisä oli todennut, että lapsesta tulee kaksikielinen. Lapsi oli tuijottanut isoisää ihmeissään, avannut sitten suunsa ja tarkistanut, että yksi kieli suussa vain on.
Nainen, 55–59 vuotta, Uusimaa
