Yksin muuttaminen saa jännittää ja pelottaa!

Kuva: Jonne Renvall

Monelle korkeakoulupaikan saaminen tarkoittaa muuttoa pois kotoa ensimmäistä kertaa. Oma tarinani on hyvin klassinen: olin keväällä valmistunut lukiosta ja kovan pääsykoeurakan jälkeen sain paikan Tampereen yliopistosta.

Minulle tämä tarkoitti ensimmäistä kertaa muuttoa pois lapsuuden kodistani, pois tutusta harrastus- ja ystäväpiiristä uuteen kaupunkiin. Olin odottanut koko lukion muuttoa pois kotoa, haaveillen itsenäisyydestä ja omasta rauhasta. Mitä lähemmäs muuttoa tultiin, sitä enemmän kuitenkin mietin kaikkea mitä olin jättämässä taakseni.

Yksin asuminen saa jännittää, pelottaa ja on ihan okei ikävöidä kotia, perhettä, lemmikkejä, ystäviä, vanhaa kotikaupunkia tai vanhaa arkirutiinia. Ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina korkeakouluelämä saattaa viedä niin mukanaan ja päivät olla täysiä aamusta yömyöhään, ettei ehdi käsitellä ikävän ja jännityksen tunteita.

Kun arki tasoittuu, nämä tunteet alkavat yleensä nousta mieleen etenkin yksin ollessa. Jos on tottunut syömään aamupalaa perheen kanssa tai iltaisin katsomaan televisiota yhdessä, voi tuntua oudolta ja jopa pelottavalta aluksi tehdä niitä asioita yksin.

Jos on tottunut syömään aamupalaa perheen kanssa tai iltaisin katsomaan televisiota yhdessä, voi tuntua oudolta ja jopa pelottavalta aluksi tehdä niitä asioita yksin.

Nykyään kuitenkin tekniikka mahdollistaa meille vaivattoman viestinnän ihmisten välillä aikalailla kellonajasta riippumatta. Viestittelyä kotiin ei todellakaan tarvitse hävetä ja varmasti kotiväki on iloinen kuulleessaan kuulumisiasi, onhan tilanne heilläkin muuttunut.

Itselleni pahin ikävä tuli tärkeään harrastukseen, ratsastukseen. Vanhalle paikkakunnalle jäivät sen tuomat ystävät, valmentajat, hevoset ja kellontarkka arkirutiini, joka vei jokaisesta päivästäni muutamasta tunnista kokonaiseen päivään. Hämmentävintä olikin se, että minulla oli paljon vapaata aikaa harrastuksen jäätyä.

Liityin pienen pohdinnan jälkeen yliopiston ratsastajien harrastekerhon jäseneksi, jonka kautta saisin vanhaa harrastusta edes osittain elämääni. Vaikka oli ihana käydä uusilla talleilla, ratsastaa erilaisilla hevosilla ja tutustua harrastuskavereihin, en silti päässyt eroon ikävän tunteista liittyen vanhoihin tallikavereihin ja hevosiin. Näiden ihmisten ja hevosten kanssa olin ollut jo vaahtosammuttimen kokoisesta lapsesta saakka. Miten ikävästä, pelosta ja jännityksestä sitten pääsee eteenpäin?

Miten ikävästä, pelosta ja jännityksestä sitten pääsee eteenpäin?

Ikäviin tunteisiin ei kannata jäädä vellomaan. Uusi elämäntilanne ja sen aiheuttamat negatiiviset tunteet ovat täysin normaaleja, eikä todellakaan kannata ajatella että olet yksin ajatustesi kanssa. Puhuminen läheisille ja uusille opiskelukavereille voi helpottaa, heilläkin on varmasti asioita, joista he ovat luopuneet aloittaessaan opiskelut.

Jos negatiiviset tunteet ovat osa päivittäistä elämää ja ne haittaavat opiskelujasi, voi olla hyvä puhua esimerkiksi terveydenhoidon ammattilaiselle. Kannattaa myös muistaa, että entisten harrastusten tilalle voi löytää uusia ja perheen luona voi käydä lomilla ja viikonloppuisin. Itse löysin uuden harrastuksen jo lapsesta saakka haaveilemastani baletista.

Meillä on ihana ryhmä täynnä eri ikäisiä ja eri lähtökohdista olevia aikuisia, jotka toteuttavat lapsuuden aikaista balleriinahaavettaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa! En kuitenkaan hylännyt ratsastusta, vaikka se ei täällä Tampereella normiarkeeni kuulukaan. Ratsastan aina vieraillessani kotipaikkakunnallani ja käyn valmennuksissa ja vanhalla tallilla ihan normaaliin tapaan.

Pohtiessani tätä kirjoitusta varten ikävään ja yksinäisyyteen liittyviä kysymyksiä nimettömänä pysyvä ystäväni kirjoitti minulle alla olevan pohdinnan, joka varmasti auttaa ikävän, pelon ja jännityksen tunteiden jäsentelyn kanssa.

“Ikävä ei ole merkki heikkoudesta, se tarkoittaa, että välität,

pelko ei ole merkki heikkoudesta, se tarkoittaa, että reagoit uusiin asioihin niin kuin kaikki muutkin,

jännittäminen ei ole merkki heikkoudesta, se tarkoittaa, että tilanne on meille tärkeä ja merkityksellinen.”

 

– Jenni

Kuva Jennistä
Kirjoittajasta: Minä olen Jenni, 20-vuotias toisen vuoden historianopiskelija Tampereen yliopistosta. Tampere on aina ollut unelmaopiskelukaupunkini ja olinkin hyvin onnekas päästessäni heti lukion jälkeen tänne opiskelemaan. Olen kiinnostunut sotahistoriasta, politiikasta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Harrastan ratsastusta ja balettia, josta jälkimmäisen pääsin aloittamaan vasta muutettuani Tampereelle. Myös ensimmäistä olen pystynyt jatkamaan opiskeluiden ohella yliopiston mahtavan harrastekerhotarjonnan myötä!

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *