Sattumaa ja valintoja
Elämällä on tapana yllättää monesti juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Sain vuonna 2008 lukion alussa puhelun, jossa kerrottiin, että olisin saamassa peruutuspaikan Salosta sähkönasentajan koulutukseen. Osittain mukavuudenhaluisena ja osittain jääräpäisenä kiitin ja vastasin, että aion viedä lukion loppuun nyt, kun olen aloittanutkin sen. Aloitettujen asioiden vieminen loppuun asti on ollut aina yksi keskeisimmistä periaatteistani tähän päivään asti – joskus hyvässä ja joskus pahassa.
Myöhemmin 2011 lukion päättyessä olin isojen kysymysten äärellä 19-vuotiaana. Moni asia kiinnosti, enkä silloin kauheasti punninnut esimerkiksi, kuinka taloudellisesti kannattavaa kunkin tutkinnon opiskelu olisi. Hain korkeakoulujen yhteyshaussa hyvin erilaisiin tutkintoihin ja korkeakouluihin, sillä samassa hakemuksessa oli psykologiaa, oikeustieteitä, latinan kieltä ja vielä röntgenhoitajan ammattikorkeakoulututkinto.
Ammuin kausitöistä ansaittua rahaa ilmaan noin 200 euroa pääsykoekirjoihin ja matkustamiseen eri koetilaisuuksiin vain huomatakseni, että joko arvosanani tai motivaationi ei riittänyt selviytymään mistään näistä valintakokeista. Näin kävi huolimatta siitä, että vastoin odotuksia keskiarvoni oli lukion päätyttyä 8,00 eikä ylioppilastutkintonikaan ollut niin huono.
Juoksuhiekassa
Pikakelataan vuoteen 2013. Välissä suoritin varusmiespalveluksen, hain ensimmäisen kerran Tampereen ammattikorkeakouluun syksyllä 2012 sairaanhoitajan tutkinto-ohjelmaan ja tein palkatonta työtä parissakin työkokeilussa vailla tietoa siitä, mitä edes haluaisin tulevaisuudelta. Palveluksessa minun kenttälääkintätaitoja kehuttiin ja kouluttajat yrittivät patistaa minua hakemaan terveydenhoitoalalle.
Kotiuduttuani minua ei hetkeen kiinnostanut tulevaisuuden pohtiminen tasan yhtään. Kuntosalilla käyminen sekä ystävien tapaaminen pitivät minut jotenkuten järjissäni, vaikka elämä tuntui suurin piirtein juoksuhiekalta sillä hetkellä. Elämä kuitenkin voitti tälläkin kertaa ja tapasin nykyisen puolisoni 2013 talvella Lahdessa eräänä viikonloppuna, jonka ei pitänyt johtaa yhtään mihinkään. Joskus tekee hyvää olla väärässä.
Muutaman käänteen jälkeen muutimme yhdessä Espooseen samana vuonna, päädyin opiskelemaan itseni parissa vuodessa lähihoitajaksi pääkaupunkiseudulla sekä ottamaan opintolainaa ensimmäisen kerran elämässäni. Elämän ensimmäinen suuri tavoite, muutto uuteen kaupunkiin, oli selätetty.
”When they’ve tortured and scared you for twenty-odd years, Then they expect you to pick a career” – John Lennon
Pari vuotta myöhemmin vuonna 2015 käteen jäi:
- lähihoitajan perustutkinto
- muutto Tampereen Villilään
- uunituore avioliitto
- vanhemmuuden alku.
Sen sijaan, että elämä olisi yllättänyt jälleen ja vienyt minua mennessään, tein nämä valinnat itse ja samalla tiellä olen edelleen.
Urasta toiseen
Koronan hallitessa lähes kaikkia kärkisijoja erilaisissa medioissa olette varmasti kuulleet jossakin yhteydessä, että hoitajat palavat loppuun ja vaihtavat yksi toisensa jälkeen alaa. En yhtään ihmettele, sillä tein itse saman päätöksen jo 2016 keväällä huomattavasti kevyemmissä oloissa, kun päätin hakea toisen kerran TAMKiin opiskelemaan tietojenkäsittelyä. Nostan tässä kohtaa hattua aivan kaikille SOTE-alan ammattilaisille.
Epäonnistuin jälleen kerran valintakokeessa – annetuista tehtävistä sain tehtyä sudokun ja lottosin loput monivalintatehtävät. Samaa vanhaa siis. Samana kesänä sain selville, että silloisessa Oriveden opistossa järjestettiin kansanopistomuotoisena peliteknologian koulutusta. Koulutuksessa pääsi kehittämään sekä kaksi- että kolmiulotteisia pelejä erilaisilla työkaluilla. Päätin hakea heti ajateltuani, että pääsisin vihdoin vaihtamaan alaa ja irti silloisesta juoksuhiekasta. Lisää opintolainaa, päivittäinen reissaaminen maanantaista perjantaihin Tampereelta Orivedelle ja kasautuvat talousongelmat veivät kuitenkin veronsa niin fyysisesti, henkisesti kuin taloudellisestikin.
Talvella 2017 viimeinen niitti oli, kun peliteknologian opettaja päätti työsuhteensa ilman mitään ennakkovaroitusta ja jäimme kokonaan ilman pätevää opetusta. Jouduin tekemään kipeän päätöksen näiden opintojen keskeyttämisestä ja ymmärtämään, että ammuin opintolainarahaa juuri reilu 3000 euroa ilmaan saamatta edes papereita Oriveden opistolta. En ole ollut koskaan ennen tuota talvea tai sen jälkeenkään pahemmassa kriisissä kuin silloin. Periaatteeni järkkyi ja olin todella puun ja kuoren välissä. Meni noin puoli vuotta työttömänä ja vailla toivoa mistään, kunnes eteeni avautui toinen mahdollisuus.
Uusi alku
2017 loppukesästä huomasin, että Tampereella järjestetään työkokeilumuodossa pelialan valmennusohjelma, Pelifarmi. ”Työkkärin” mielipide vielä heinäkuussa oli, että minun pitäisi jatkaa edellisessä ammatissani lähihoitajana, eikä ”tuhlata aikaani” mihinkään johtamattomalla valmennusohjelmalla. Lopulta sain kuitenkin ajan ammattinvalintapsykologille.
Elämä puuttui taas peliin ja ennen kuin edes pääsin psykologille, 2017 elokuussa silloinen Suomen hallitus aloitti kokeilun, jossa jotkut kunnat ottivat itse vastuun työttömien palveluista. Itselleni tämä oli suoranainen lottovoitto, sillä sain perusteltua OMA-ohjaajalleni huomattavasti työ- ja elinkeinotoimistoa helpommin, miksi tarvitsin juuri tätä valmennusohjelmaa.
Sinä syksynä pääsin TAMKin tiloihin kehittämään pelejä ammattitaitoisemmassa ympäristössä kuin koskaan Oriveden opistossa. Toisinaan se toki tuntui ”joutumiselta”, sillä minulla oli sormi aivan suussa Mac-tietokoneiden kanssa. Se tuntui kuitenkin halvalta hinnalta suhteessa vaihtoehtoon, että olisin jäänyt masentumaan kotiin.
Kolme kuukautta ja neljän lyhyen sekä yhden pidemmän peliprojektin jälkeen tein päätöksen, että ensi keväällä haen jälleen TAMKiin ja tällä kertaa pääsen myös sisään. Tiesin myös, että aikani alkaa loppua kesken, sillä valintaperusteita oltiin jo aktiivisesti muuttamassa painottamaan ylioppilastutkintoa valintakokeiden sijaan. Huolimatta teknisistä intresseistäni kirjoitin lyhyestä matikasta aikanaan vain B:n ja tiesin, että se oli todistukseni isoin kompastuskivi.
Vihdoin TAMKissa
Pikakelataan nykyhetkeen: pääsin vuonna 2018 ensikertalaiskiintiön turvin sisään tietojenkäsittelyn tutkinto-ohjelmaan ja olen erikoistunut pelituotantoon osana tietojenkäsittelyn toisen vuoden opintoja. Olen käyttänyt koko 2010-luvun itseni etsimiseen enkä tiedä, olenko vieläkään oikeastaan ”valmis”. Tästä huolimatta olen ammatillisen osaamisen puolesta itsevarmempi kuin koskaan ja olen saanut huomattavan paljon perspektiiviä erilaisista ihmisistä, motiiveista ja elämänpoluista.
En varsinaisesti kannustaisi ketään käymään samaa vastoinkäymisten ja sekalaisten polkujen sarjaa, jonka olen itse käynyt ennen kuin aloitin opinnot TAMKissa. Olen sataprosenttisen varma, että olisin päässyt elämässäni eteenpäin monesti helpommallakin. Näistä seikoista huolimatta en kadu yhtään mitään. Seuraavaksi annan muutamia neuvoja, mitä asioita ottaa huomioon, kun pohdit, pitäisikö pyrkiä opiskelemaan:
- Pohdi motivaatiotasi eli sitä, mitä haluat opiskella. Opiskelet vain itseäsi varten.
- Jos et pääse heti sisään, ei hätää! Kerää itsesi, kehitä itseäsi ja yritä myöhemmin uudestaan.
- Koskaan ei ole liian myöhäistä! Ei ole merkitystä, oletko 19- vai 51-vuotias, sillä TAMKissa on tilaa kaikenikäisille.
Ja vielä yksi neuvo, jota opettelen joka päivä itsekin:
Aina kun yksi ovi sulkeutuu, uusi ovi avautuu. Elämä, ongelmanratkaisu ja opiskelu ovat kaikki siitä samanlaisia, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita.
-Rudi
Pääkuva: Jonne Renvall
Kommentit