Moni tietääkin, että lääketieteellinen koulutus jakautuu karkeasti kahteen osaan: prekliiniseen ja kliiniseen vaiheeseen. Prekliinisessä vaiheessa opetellaan lääketieteen teoriaa ja kliinisessä vaiheessa päästään vihdoin sairaalaympäristöön hyödyntämään opittuja asioita käytännössä.
Jälkimmäinen on luonnollisesti usein se odotetumpi ja jännittävämpi puolisko. Meillä Tampereen yliopistossa prekliininen vaihe kestää 3,5 vuotta, mikä on reilusti enemmän kuin muissa Suomen lääketieteellisissä.
Tämä saattaa kuulostaa siltä, että käytännön tekemiseen pääsisi Tampereella vasta paljon myöhemmin kiinni, mutta se ei pidä paikkaansa. Prekliininen ei suinkaan tarkoita, ettei kliinisiä taitoja harjoiteltaisi koko koulutuksen ajan.
Kliinisten taitojen opetus tapahtuu näppärästi jakson aihepiirien ohessa, ja se inspiroi sopivasti jaksamaan niinä pitkinä, synkkinä syysiltoina, kun kahlaa yksityiskohtaista teoriaa läpi paksuista anatomian atlaksista ja lukemattomista luentodioista.
Potilaskontakteja jo ensimmäisillä kouluviikoilla
Potilaan kohtaamisen harjoittelu on olennainen osa lääkäriksi kouluttautumista. Pääsimmekin jo ensimmäisen opintojakson aikana vierailulle terveyskeskuksiin ja sairaaloihin. Tarkoituksena oli haastatella potilaita pareittain ennen lääkärin vastaanottoa ja seurata vastaanoton sujumista tarkkaillen erityisesti lääkärin toimintaa, sanavalintoja ja kehonkieltä.
Oli samalla hirveän jännittävää mutta koomista, kun vedimme valkotakit niskaamme ja lähdimme kädet täristen etsimään pahaa-aavistamattomia potilaita haastateltaviksi. Meidät selkeästi otettiin myös henkilökunnan puolesta kollegoina vastaan, sillä terveydenhoitajan vastaanottoa katsellessamme meiltä kysyttiin näkökulmaa potilaan tapaukseen. Saimme silmät pyöreinä soperrettua jotain kovin vähäisestä kokemuksestamme näin toisen kouluviikon alussa.
Hieman nuorempia potilaita pääsimme tapaamaan vielä saman syksyn aikana lisääntymisjakson merkeissä. Sillä kertaa opintovierailut kohdistuivat Tampereen alueen neuvoloihin. En tiedä teistä, mutta en itse keksi kovin paljon sydäntä lämmittävämpää koulupäivää, kuin pienten lasten viihdyttäminen heidän elämänsä ensimmäisillä lääkärikäynneillä.
En tiedä teistä, mutta en itse keksi kovin paljon sydäntä lämmittävämpää koulupäivää, kuin pienten lasten viihdyttäminen heidän elämänsä ensimmäisillä lääkärikäynneillä.
Vauvojen kanssa hyvin vähän tekemisissä olleena koin myös jännittäviä hetkiä, kun syliini lykättiin varoittamatta kolmikuukautinen tuhiseva nyytti tämän äidin rokottamisen ajaksi.
Toinen lisääntymisjakson kohokohta oli jo monille ennestään tuttu Nallesairaala, jossa pidimme lääkärin vastaanottoa päiväkotilasten sairasteleville pehmoleluille. Nallesairaalan perimmäinen tarkoitus on vähentää lasten lääkäripelkoa ja samalla myös lääkärien lapsipelkoa. Niin sanotun vauvakuumeen nousu on siis hyvin mahdollista tämän opintojakson aikana, mutta jokaista kandinalkua maan pinnalle tuomassa on pakollinen ja brutaalin realistinen synnytysluento.
Kädentaitoja ja anatomian opettelua
Lääkärin ammattiin kuuluu lukemattomia kädentaitoja, jotka karttuvat vain itsenäisesti harjoittelemalla, ja siksi niiden hiominen onkin syytä aloittaa jo alkutaipaleella. Ensimmäisinä asioina opetellaan käsien pesua ja elvytystä, eli taitoja, jotka ovat hyödyllisiä ihan koko kansalle.
Paljon levottomuutta herättivät ensimmäiset laskimoverinäytteet oman kurssitoverin kyynärtaipeesta: milloin tökittiin neulalla hermoon, milloin veri suihkusi lattialle asti. Kaikki opiskelijat kuitenkin selvisivät ilman suurempia vammoja tai traumoja, ja monet meistä palasivatkin harjoittelemaan toistemme rei’ittämistä vielä useamman kerran fuksivuoden aikana.
Keväällä koitti kaikkien odottama mutta salaa pelkäämä liikkumisjakso, joka sisälsi koko ihmisen anatomian opiskelun luita, lihaksia ja niiden liitoskohtia myöten – latinaksi. Käytännön opetusta oli paljon: ylä- ja alaraajan kliinistä anatomiaa, sidontaharjoituksia, suturointia eli haavan ompelua ja elektroneuromyografiaa eli lihasten ja hermojen sähköistä testaamista.
Keväällä koitti kaikkien odottama mutta salaa pelkäämä liikkumisjakso, joka sisälsi koko ihmisen anatomian opiskelun.
Vahvana ja tärkeänä osana anatomian opetusta toimivat tietenkin myös paljon puhutut dissektiot eli anatomiset ruumiinavaukset. Meitä valmisteltiin monen eri opetushenkilön toimesta sekä käytännöllisestä että henkisestä näkökulmasta, jotta saisimme parhaat mahdolliset lähtökohdat kuolleen ihmisen kohtaamiseen, joka olikin monella edessä vasta ensimmäistä kertaa.
Jännitys purkautui itse tilanteessa yllättävän nopeasti, kun toimeen tartuttiin heti eikä omien tunteiden puntaroinnille jäänyt sijaa kuin vasta jälkeenpäin. Kaikkien ajatusten seasta nousi suurimpana silti kiitollisuus erityislaatuisesta kokemuksesta, joka tulee hyvin harvalle elämässä eteen mutta joka on niin tärkeä oppitunti jokaiselle tälle alalle lähtevälle.
Kaikkien ajatusten seasta nousi suurimpana silti kiitollisuus erityislaatuisesta kokemuksesta, joka tulee hyvin harvalle elämässä eteen.
Mikäli COVID-19 ei olisi saanut yliopistoa sulkeutumaan, fuksikevääseemme olisi kuulunut kliinisten taitojen osalta vielä ainakin sydämen ja keuhkojen kuuntelua stetoskoopilla, rintakehän röntgenkuvien tulkintaa sekä sydänsähkökäyrien lueskelua. Näitä voi etänä opettaa hyvin rajallisesti, mutta onneksi lääketieteellisessä uskotaan vahvasti sanontaan ”Kertaus on opintojen äiti”, tai kuten latinasta villiintynyt yli-innokas fuksi toteaisi: ”Repetitio mater studiorum est”.
Lähes kaikki opitut aiheet toistuvat kouluvuosien aikana useampaan kertaan, ja vielä kliinisessäkään vaiheessa ei tarvitse osata kaikkea suorilta käsin. On silti äärimmäisen tärkeää, että lääketieteen opiskelijat pääsevät alusta asti kosketuksiin työelämän kanssa, vaikka se vasta hento hipaisu ehkä onkin. Muistetaan ainakin varmasti, mitä kohti ollaan menossa ja minkä takia.
-Melina
Kommentit