Perfektionismin kanssa on välillä rankkaa elää, mutta onneksi omakohtainen kokemukseni ulottuu oikeastaan vain yliopisto-opintoihin, eikä niinkään muuhun elämääni. Itselläni menee opiskeluun ja esimerkiksi kurssitöiden kirjoittamiseen varmaan vähintään kaksinkertainen aika normaaliin opiskelijaan verrattuna.
En kuitenkaan aina ole ollut tällainen, sillä muistan esimerkiksi peruskoulun ja lukion aikaisesta opiskelusta hieman rennomman minän: sellaisen, jolla kaikki pilkut ei vielä tarvinneet olla aina oikeilla paikoilla. Olin esimerkiksi tyytyväinen arvosanasta 9 vielä lukiossa. Jopa arvosana 8 oli joissakin tilanteissa melko kohtuullinen, oppiaineesta toki riippuen. Annoin itselleni paljon enemmän anteeksi ja lukion päättötodistukseni oli silti varsin hyvä.
Muistan esimerkiksi peruskoulun ja lukion aikaisesta opiskelusta hieman rennomman minän: sellaisen, jolla kaikki pilkut ei vielä tarvinneet olla aina oikeilla paikoilla.
Jossakin vaiheessa kuitenkin muutuin ja vaadin itseltäni pelkkää parasta. Ylitän aina esimerkiksi kurssivaatimukset ja teen opiskelutyöni aina niin sanotusti liian hyvin. Jos esseessä vaaditaan vähintään kaksi lähdettä, käytän viisitoista. Jos Moodle-keskusteluissa ei välttämättä tarvitse olla lähdeviitteitä pohdinnanomaisen keskustelun takia, merkitsen ne poikkeuksetta näkyviin. Jos omia kommentteja tai aloituksia vaaditaan kurssilla kaksi, kirjoitan niitä yhteensä neljä. Jos esseen maksimipituudeksi on annettu 12 sivua, otan lähes poikkeuksetta yhteyttä opettajaan kysyäkseni siitä, saanko palauttaa 15 sivun esseen.
Kandidaatin tutkielmaan vaadittiin vähintään 30 sivua tekstiä. Mitä siis tein? Kirjoitin 84:n sivun mittaisen tekeleen eli tein melkein kolminkertaisen työmäärän sitä kirjoittaessani. Luulin myös hioneeni kandidaatin tutkielmani täydellisyyteen asti, kunnes menin reilu vuosi sen kirjoittamisen jälkeen tutkimaan kirjoittamaani. Löysin ainakin muutaman kirjoitusvirheen ja se tuntui siltä, että matto olisi vedetty altani ja happi lähtenyt keuhkoista. Se, minkä luulin olevan täydellinen ja valmis, olikin jollakin tapaa vajaa ja puutteellinen.
Löysin ainakin muutaman kirjoitusvirheen ja se tuntui siltä, että matto olisi vedetty altani ja happi lähtenyt keuhkoista. Se, minkä luulin olevan täydellinen ja valmis, olikin jollakin tapaa vajaa ja puutteellinen.
En osaa enää yliopisto-opinnoissa tehdä kurssitehtäviä “riittävän” hyvin, eikä mikään muu kuin paras kelpaa minulle. Väittäisinkin, että koen stressiä ja opiskelupaineita aivan eri tasolla sellaiseen opiskelijaan verrattuna, jolla riittää vain läpipääsy tai ihan hyvät arvosanat. Olen kuitenkin valinnut itselleni tien, jossa työmäärä ja siitä nousevat paineet tuntuvat kaksin- tai kolminkertaiselta.
Olen myös huomannut, että en ole kokenut enää pitkään aikaan tyytyväisyyttä arvosanasta 5. Se ei jollain tapaa merkitse mitään, koska siitä on tullut normi. Itse asiassa perfektionismini kuiskailee olkapäällä siitä, että arvosanan olisi pitänyt olla kutonen. On lopulta todella raskasta, jos ei saa edes kunnon mielihyvää hyvin suoriutuneista opinnoista, sillä yliopistossa vietetään yleensä ainakin viisi vuotta. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut opiskelumotivaatiooni. Siitä olen hyvin kiitollinen.
Voiko näin rankassa tavassa suoriutua opinnoista olla mitään hyviä puolia? Kaikesta huolimatta uskallan väittää niin. Kurssiarvosanani ovat pääosin pelkkää erinomaista. Taisin saada esimerkiksi viime vuonna vain yhden nelosen muiden arvosanojen ollessa vitosia. Normaali opiskelija olisi kuitenkin ollut tästä varsin tyytyväinen, mutta tuo yksittäinen nelonen kiusaa minua edelleen.
Uskon myös, että ylimääräinen panostus kurssiin ja kurssitöihin syventää oppimistani suuresti. Koska esimerkiksi käytän aina lähteitä reilusti yli sen, mitä vaaditaan, tutustun jatkuvasti sellaisiin artikkeleihin ja kirjoihin, jotka eivät edes kuulu kurssin vaatimuksiin.
Lisäksi tarkastelen opittavaa asiasisältöä todella syvällisesti esimerkiksi oppimispäiväkirjoissa. Ylittäessäni vaaditun sivumäärän reippaasti ja kirjoittaessani laajasti, oppimista todennäköisesti myös tapahtuu enemmän.
Saan myös monesti kehuja esimerkiksi lähipiiriltäni tietämyksestäni ja osaamisestani, mikä tavallaan rohkaisee minua ylläpitämään ja uusintamaan omia perfektionistisia piirteitäni. En voi pettää läheisteni odotuksia erinomaisista kurssiarvosanoista, enhän? Vaikka opiskelu olisikin todella rankkaa välillä, ainakin tiedän, että tulen hakeutumaan oman alani töihin erinomaisen tutkintotodistuksen kera.
Perfektionismi on silti todella vaativa ja aikaa vievä kaveri, jonka kanssa pitää tulla opinnoissa toimeen. Olen listannut tähän alle muutaman vinkin kohtalotovereilleni. Nämä vinkit ovat kuitenkin sellaisia, joiden kanssa työskentelen vielä itsekin.
- Nauti yliopisto-opinnoista ja opiskeluelämästä.
Yliopisto-opintojen ja opiskelijaelämän tulisi olla elämän parhainta aikaa. Yliopistossa opiskelun tulisi myös olla hauskaa (ainakin välillä)! Kukaan ei tule syyllistämään sinua, jos jätätkin tenttikirjat nurkkaan päiväksi ja lähdet sen sijaan hieman juhlimaan ja tapaamaan opiskelutovereitasi.
- Priorisoi.
Tulevaisuuden työelämä sisältää todennäköisesti niin paljon työtehtäviä, kiirettä ja paineita, että aivan kaikkea ei ilman uupumisen vaaraa voi tehdä täydellisesti. Priorisointi on siksi tärkeää ja sitä tulisi harjoitella jo opintojen aikana. Helppo keino on esimerkiksi se, että säästä oman alan kursseihin enemmän paukkuja sivuaineisiin verrattuna. Kiität itseäsi tästä viimeistään opintojen lopussa, kun pääsetkin työelämään, etkä sairauslomalle.
- Muista kokonaisuus!
Tulevaisuuden työelämän rekrytoija ei todennäköisesti tule tarkastelemaan tutkintotodistuksesi yksittäisiä arvosanoja, vaan tärkeintä on kokonaisuus. Kokonaismerkintöjen keskiarvoa laskettaessa vain kokonaisuudella on väliä, eli voit saada ainekokonaisuudesta hyvänkin arvosanan, vaikka mukana olisikin yksi tai kaksi heikompaa numeroa.
- Mieti, mikä sinusta tulee isona.
Ellet pyri tutkijan tai professorin uralle, kirjoittamiesi esseiden ei aina tarvitse olla täydellisiä. Muissakin ammateissa arvostetaan kirjallista osaamista, mutta tieteellisten artikkelien ja työelämän perustekstien välillä on hurja ero. Tarvitseeko sen pilkun aina olla oikeassa paikassa? Tarvitseeko muita lähteitä sittenkään hakea kahta tuntia, vai pärjäisitkö ilman niitä?
- Haasta perfektionismiasi.
Yliopistossa opiskelevalla hyvällä ystävälläni on hieman samaa vikaa perfektionismin kanssa. Muistan hänen sanoneen, että hän jätti tahallaan ja tietoisesti yhden kirjoitusvirheen omaan kandidaatin tutkielmaansa, sillä hän halusi haastaa itseään. Jos haluat muuttua ja ottaa välillä vähän rennommin, kapinoi perfektionismiasi vastaan. Olisikohan minullakin jotain opittavaa ystävältäni?
– Taina
Kommentit