Näin hankkeen alussa sitä tulee pohtineeksi sitä suurta kuvaa, jota kohti meidän pitää mennä –Lasten ja perheiden hyvää oloa yhteiskunnassamme. Siihen ei liity millään lailla idealismia. Se vaan on toimintamme ja ihmisen elämänkin tarkoitus. Siis täyttä realismia. Ei ole siis muuta tietä. Siinä kuvassa piirtyy elämän kaikki värit ja muodot. Siitä kuuluu naurua, iloista pulinaa, vastavuoroista keskustelua. Siinä tuntuu yhdessä tutkiskelu, aika toinen toiselle, läheisyyden lämpö. Siinä maistuu elämä. Siitä kuuluu myös itkua, parkua, huolta ja surua, mutta se on yksilöllisesti kohdattua ja jaettua. Tuskankin hetkellä hyvä olo syntyy toisen kohtaamisessa. On sanottu, että huoliin olisi puututtava ennen kuin niistä syntyy murheita. Huolet pitäisi siis kajauttaa ilmoille, kaikkien kuuluviin.
Aamulehdessä 9.10.2016 kerrottiin lapsiomaisista, siis siitä, kuinka lapsi alkaa toimia mielenterveysongelmasta kärsivän vanhemman tukijana. Vanhemman mielenterveysongelma aiheutti lapsessa häpeän tunnetta mm. siitä kuinka muut suhtautuisivat vanhemman sairauteen. Lisäksi lapsi tunsi pelkoa siitä, että hänet viedään pois kotoa, koska vanhempi on sairas. Lopulta hän koki voimattomuutta auttaa vanhempaansa, sillä sairautta ei ollut mahdollista parantaa. Tällainen taakka olisi aikuisellekin suuri kantaa yksin. Kyseiseltä lapselta oli kysytty kerran voinnista, mutta edellä mainittujen häpeän ja pelkojen valossa oli parasta vastata että ”hyvin menee”. Jälkeenpäin tämä lapsi, myöhemmin jo aikuinen, olisi toivonut, että olisi kysytty aina uudestaan ja uudestaan, sillä vasta silloin, lapsena, hän olisi kokenut, että hänen voinnistaan todella välitetään.
Ajassamme on kaksi voitettavaa haastetta; Omien huolien ilmaisemisen vaikeus ja voinnin kysymisen vaikeus. Miten voimme selättää nämä haasteet? Lapsiomaisemme vastasi jo toiseen, kysy uudestaan ja uudestaan. Kuinka sitten edesautamme sitä, että huolet olisi helppoa ilmaista? Lapsiomainen vastaa siihenkin; välitetään todella. Kysyminen ja aito välittäminen sisältyvät ihmisen kohtaamiseen.
-Heidi Reunanen-
Kommentit