Nyt on joulukuun alkumetrit – maassa on lunta, tie on liukas, elämä vauhdikas…
Olen moniajaja. Monimuoto-opiskelija. Monitaitaja. Äiti. Kaikkea edellä mainittua. Monta on nimitystä ja taitoa, jos oikein alkaa miettiä. Kuvittelen joskus olevani moninainen, no Nainen ainakin!
Näin talven kolkutellessa oveen ja ikkunoihin, jatkuvan pimeyden uuvuttaessa, olen joutunut miettimään kaikkivoipaisuuttani ja energiaani. Käyn koulua, koitan väkäillä tehtäviä, teen kokeita joka toinen viikko – niin kuin muutkin. Olen innoissani melkein kaikesta. Töissä teen työtä ja syön lounaat sen äärellä. Kahvitaukoja ei todellakaan ole. On tekemistä. Illalla kotona jatkaa, välillä koulua ja päällekkäin töitä, koittaa saada koko ajan kiinni jotain. Ystävänkin voi välillä tavata ja lapset vähintäänkin huomioida. Lähes aina onnistuu.
Vaan sitten se iskee. Vuosien jatkuva tekeminen töissä ja töiden vapaa-aikajutuissa, kotona ja koulussa, lapsen 11v-syndet päälle leipomisineen – lapsi on onnellinen ja työkaverit iloisia saadessaan kakkua. Väsyttää, mutta on pakko jatkaa koulua, jos mielii valmistua eri kursseilta. MATIKKAA. Se on jo ihan painajainen tässä kaikessa. Voi huoh, kaikki ei todellakaan ole mukavuusalueellani. Luulin jo, että tuo kaikki olisi pingottanut hermon kireäksi – vaan vielä hieman venyy, kun äiti sairastuu vakavasti. Nyt tuetaan myös omia vanhempia, ollaan tuki ja turva. Alkaa olla melko tiukkaa.
Elämä on, sanotaan. Minä tein uudet suunnitelmat, järjestelin asiat, pistin itseni takaisin kuosiin lähes paniikkitilasta ja painoin pahimman jonnekin koloon. Minä aion jatkaa siitä huolimatta, että nyt kirjoittaessani tätä tämän hetkellisen elämäni tiivistelmää, olen erittäin väsynyt ja herkällä mielellä. Pistin prioriteetit ja tavoitteet sekä elämän jonoon ja katsoin ne kohdat, jotka jotain oikeasti merkitsevät. Ne ovat kuitenkin Perhe edellä, muu on vain omien muiden tavoitteiden perässä juoksua ja ehkäpä jopa unelmien toteutusta. Suurin unelma on kuitenkin perheen hyvä olo ja onni. Se voitti.
Jaksan jatkaa, vaikka oli lähellä että oma mopo karkasi käsistä. Kummasti auttaa laittaa asiat järjestykseen ja sitten keskittyä syömään mammuttia ihan vain pala kerrallaan. Kyllä se koko eläin tulee vielä syötyä.
Opiskelun kautta ympärilleni tulleet ihmiset ovat iloa tuovia ja tsemppaavia. Sympatiaa ja potkuja persuksiin niin hyvässä kuin huonommassakin tilanteessa. Kiitos <3 Paniikkiryhmä ja pari muutakin uutta ystävää Että mitäpä halusin sanoa - vaikka joskus tuntuu, että haluaisi ryömiä sohvalle ja piilottaa pään tyynyyn, eikä aamulla haluaisi lähteä töihinkään, kun on niin uupunut - siitä huolimatta, jos sulla on se tavoite - rimpuile kohti sitä. Tää antaa enemmän kuin ottaa ja lopussa just sä oot se, joka voitti!
Tsemppiä teille kaikille, enemmän ja vähemmän alkutalven pimeiden ilmojen väsyttämille. Nyt satoi lunta ja päivä antaa taas valonsa 🙂
Marika
