Sodan traumaattiset kokemukset
Kun Suomi kohtasi sodan uhan Venäjän hyökkäyssodan myötä, muistelut ja viittaukset vanhempien sukupolvien sotakokemuksiin alkoivat toistua melkein päivittäin tiedotusvälineissä. Eduskunnan parlamentaarisessa ”NATO-keskustelussa” puolustajat käyttivät tunteenomaisia perusteluja, joissa toistuivat viittaukset jatkosodan traumatisoituneisiin perheenjäseniin ja kotinsa menettäneisiin Karjalan siirtolaisiin. Sotilasliittoon pyrkimisen vastustajilta odotettiin asiapitoisia ja analyyttisiä perusteluja, vailla tunteenomaista omakohtaisuutta. Vastustajia oli kuitenkin niin vähän, että ”keskustelu” on kirjoitettava lainausmerkeissä.
Kun kuuntelen jatkosodan traumatisoimien perheiden surullisia kokemuksia, nyökyttelen minäkin päätäni kansalaisena. Mutta kun luen samoja tekstejä ’tutkijan hattu päässä’ herää mielessäni kysymyksiä. Tutkijahan on kuin ’kyselykauteen jäänyt utelias ihmislapsi’, jolle mikään ei ole itsestään selvää, kaikki on uutta ja jännittävää. Siis, hetkinen, onko tutkittu poliittisen ja perheväkivallan välisiä korrelaatioita, ja millä ehdoin yhteys toteutuu? Mitä on mielen jalostuminen, mikä on selviytymisen salaisuus ja mitkä ovat niiden edellytykset ja reunaehdot? Miten Mooseksen omalle kansalleen erämaassa välittämä uhkaus ”Herra kostaa isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen” on päätynyt kuvaamaan sodan kokeneiden isien vanhemmuus- ja aviosuhteita?
Kysymys on siis siitä mitä tiedämme traumakokemusten siirtymistä sukupolvilta toisille? Miten ymmärrämme trauman ja vanhemmuuden välisiä yhteyksiä? Mitä sanoo psykososiaalinen perinnöllisyystiede? Mitä sanovat aivotutkijat, kulttuuriantropologit ja epigeneetikot? Mitä sanovat historioitsijat? Voiko traumatutkija sanoa asiaan jotain olennaista?
Traumaattisten kokemusten ainutlaatuisuus
Muistan Koronapandemian alussa sanoneeni: ulospäinsuuntautuneet ihmiset kärsivät, kuihtuvat ja ovat ymmällään erakoitumisesta, ja sisäänpäin suuntautuneet ovat helpottuneita, kukoistavat ja nauttivat sosiaalisesta vetäytymisestä. Myöhemmin nolotti, sillä ei varmaan näin yksikertaisesti ole käynyt. Kun tutkimme Lähi-idän sota-alueella ihmisten kokemaa stressiä kiinnitimme huomiota ambulanssinkuljettajien alhaiseen stressitasoon. Tutkittavat itse selittivät asiaa sillä, että alalle valikoituu sellaisia, jotka ovat uteliaita, etsivät jännitystä ja virikkeitä. Temperamenttitutkijat puolestaan puhuvat ympäristön ja temperamentin välisestä yhteensopivuudesta: eroamme toisistamme siinä kuinka paljon kaipaamme, siedämme tai kestämme sosiaalisia ja muita virikkeitä, myös uusia kokemuksia ja vaaroja (Keltikangas-Järvinen, 2015).
Toisaalta aistikokemusten rajoittaminen, sensorinen deprivaatio, on universaalisti käytetty kidutuskeino, jolla vastustajan persoonallisuus ja inhimillisyys pyritään nujertamaan. Eli ihmiset voivat kokea ääriympäristön yhdenmukaisesti, vaikkakin jälleen on myös vastakkaisia näkemyksiä. Keskusteluissa keskitysleireiltä selviytyneiden kanssa käy ilmi, että juuri hengenvaarassa inhimilliset erot korostuvat, kuten eräs tuttavani muisteli ”Ulkopuolisille näytimme pyjamapukuisilta massalla, mutta itse tiesimme, miten erilailla olimme selviytyneet.”
Psykologit hehkuttavat ihmislapsen ainutlaatuisuutta, ja tutkimukset osoittavat kiehtovasti, miten ihmiset muistavat, näkevät, kokevat ja tuntevat eri asioita samassa ympäristössä. Ihmiset tykkäävät, vihaavat, toivovat ja kavahtavat eri asioita ja hengittävät, nukkuvat ja syövät aivan omilla ainutlaatuisilla tavoillaan. Aivotutkijat vertaavat hermoverkkojen ja eri aivoalueiden vuoropuhelujen diversiteettiä sormenjälkiemme erilaisuuteen. Kokemuksellinen ainutlaatuisuus, erilaisuus ja persoonallisuus ovat siis suhteellisen todenperäisiä ilmiöitä.
Miten sitten on mahdollista, että sodan kokemukset, kuoleman vaara ja julmuudet yhdenmukaistaisivat ihmisten vastaustapoja ja kehitystä? Miksi kokonainen sukupolvi hävityn sodan jälkeen vaipuisi ilottomuuteen? Miten sodan kokeneet vanhemmat olisivat traumatisoituneet samalla tavalla ja ilmaisisivat tuskaansa ihmissuhteissa ja elämässä yhdenmukaisesti?
Traumatutkijan tietoisuus ja vastuu
Traumatutkija vakavoituu, kun hän on oikeudessa todistamassa lapsen kaltoinkohtelun kehityksellisistä seurauksista, kidutuksen uhrin psyykkisten kärsimysten tunnustamisen puolesta tai traumaperäisen stressioireiden vakuutusmaksukelpoisuudesta. Vastapuoli puolestaan vetoaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että trauman kielteiset seuraukset eivät palaudu tapahtumaan tai väärinkäytökseen, vaan ihmisten erilaisuuteen, vastaustapojen moninaisuuteen ja lopulta traumakokemuksen merkityksettömyyteen ja mahdollisesti uhrin oman kokemuksen mitätöimiseen.
Mitä historioitsijat ja politiikan tutkijat tietävät muiden kansojen kuin suomalaisten isien sotakokemusten perhedynaamisista seurauksista. Miten toisen maailmansodan aikana miehitetyissä pohjoismaissa, Norja ja Tanska, seuraavat sukupolvet kiintyvät, rakastuvat, tulevat vanhemmiksi ja unelmoivat? Entä juutalaisperheissä, jotka saattoivat menettää kaksi kolmasosaa perheenjäsenistään keskitysleireillä, entä nykyisten sotilaiden, kidutettujen ja traumatisoituneiden siviilien jälkeläiset?
Jalostavatko traumakokemukset ihmisen mieltä?
Tunnetuin puheenvuoro trauman jalostavista(kin) vaikutuksista lienee perua Viktor Franklinilta (1958). Hän analysoi omakohtaisten traumakokemusten henkistäviä ja voimaannuttavia mahdollisuuksia Auschwitzin ja Dachaun keskitysleireillä toisen maailmansodan aikana. Mahdollisuuksia olivat elämän mielekkyyden tai tärkeysjärjestysten kristallisoituminen, oivallus perheenjäsenten tärkeydestä ja kiitollisuus ihmisten hyvyydestä, sekä henkisyys ja elämän perusvoimien kirkastuminen. Nykyisin tutkijat summaisivat trauman vaikuttavan kokonaisvaltaisesti ihmisen kognitiiviseen, sosiaaliseen ja emotionaalisen kehitykseen, ja se voi olla myös myönteistä, mikä näkyy viisauden ja kestävyyden kasvuna ja rauhanaatteen vaihtoehtona.
Nykyinen traumatutkimus kuvaa sodan vaikutuksia traumaperäisen kasvun, resilienssin, voimavarojen ja voimaantumisen käsittein, ja osoittaa traumaattisten kokemusten voivan kasvattaa ja syventää inhimillisyyttä. Trauman kokenut arvostaa läheisiään, kiittää pelastajiaan ja ymmärtää pahantekijää, ja trauma kirkastaa elämän arvoja, vähentää pikkumaisuutta, korostaa mielekkyyttä ja vahvistaa ideologista, hengellistä ja uskonnollista vakaumusta. Kiinnostavaa on myös se, että traumaperäinen kasvu ja traumaperäiset stressioireet voivat esiintyä yhtäaikaisesti, mutta se kuinka tavallisia ovat toisaalta traumaperäinen kasvu ja toisaalta stressioireet sodan uhreilla, ja mitkä tekijät kutakin lisäävät, on osin tutkimatta.
Miten tulkita sodan psykohistoriallista perintöä?
Puhuttaessa sodan pitkäaikaisista vaikutuksista, herää kysymys onko mahdollista, että sodan psykohistoriallinen perintö sisältäisi myös viestiä ymmärryksestä, oivalluksesta ja omakohtaisia kokemuksia sosiaalisesta tuesta, yhteenkuuluvuudesta ja hyvyydestä. Maassamme elää sotaa paenneita perheitä Ukrainasta, Lähi-idästä, Afganistanista ja Afrikasta. Mitä me tiedämme heidän kokemuksellisista perinnöistään?
Olemme sodan traumojen ja kärsimyksen aikalaistodistajia. Perinnöllisyystieteilijät tarjoavat tähän monitasoisia, dynaamisia ja tietorikkaita malleja geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksista. Mikään niistä ei tue yksinkertaista ärsyke-vastaus -mallia. Miksi siis psykohistoriallisessa sotakokemuskeskustelussa ihminen ja hänen ympäristösuhdettaan selitetään ärsyke-vastaus -paradigmalla, joka ei päde edes biologiassa?
Lähteitä:
Frankl, V. (1985). Frankl, V. E. (1985). Man’s search for meaning. Simon and Schuster.
Keltikangas-Järvinen, L. (2015) Temperamentti – ihmisen yksilöllisyys. WSOW.