Ovatkohan venäläiset tulleet edes ajatelleeksi, että hyväksyessään hyökkäyksen Ukrainaan ja syyllistyttyään käsittämättömiin ympäristörikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan, he saivat otsaansa sovittamattoman Kainin merkin. Venäjä ja venäläiset joutuvat käsittelemään syytökset ja häpeän halisivatpa tai eivät. Sitä samaa sovinnon ja sovituksen politiikkaa edellytetään myös ukrainalaisilta.
Toisen maailmansodan jälkeen, siis lähes 80 -vuoden ajan, olimme tuudittautuneet ajatukseen, että sotien ja diktatuurien aika olisi ohi ja että aseet voitaisiin takoa auroiksi. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, hyvät uskomuksemme romahtivat. Aloimme kysellä, menetimmekö toivon ja mikä onkaan se tulevaisuudenkuva, jonka jätämme jälkeläisillemme?
Yhteiskunnallisessa keskustelussa toistetaan tuon tuostakin käsitystä, että viisikymmentäluvun lapsuus oli kovaa jatkosodasta palanneiden isien kovien kokemusten vuoksi. Luulemme alkoholin liikakäytön ja puhumattomuuden johtuvan ja periytyvän sotakokemuksista. Todistamme sodan ja pakolaisuuden kokeneiden vanhempien olleen etäisiä, ilottomia, ja arvaamattomia. Tällaisia ajatuksia on luettavissa laajasti mediassa (esim. https://areena.yle.fi/1-3770847 HS https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004613098.html; https://kulttuuri.se/kirjaesittelyt.html).
