Kun 1980-luvun puolivälissä lähdin opiskelemaan elokuvaa, suurin oppimisen prosessini oli se kun tiedostin siirtyneeni katsojasta tekijäksi. Tuo siirtymisen aika piti sisällään monia epävarmuuden tuokioita, dramaturgian ja käsikirjoittamisen teknisten työkalujen vastustamista ja rimpuilua, ennen kuin muutama suurempi oivallus vapautti minut ymmärtämään, mistä elokuvan tekemisessä ja käsikirjoittamisessa on kysymys. Itselläni oli kolme keskeistä oivalluksen hetkeä.
Ensimmäinen oli Taideteollisen korkeakoulun muoto-opin professori Severi Parkon tunnillaan antama tehtävä, jossa jokaisen oppilaan tuli piirtää kartta oman elämänsä mieleenpainuvimmista tunnekokemuksista. Myöhemmin Parko nosti esille minun työni lausuen, että tässä tekijä osoittaa Veijo Merimäistä itseironian lahjaa. Tuolla hetkellä olin kuin koulupoika, jonka äidinkielen aine oli nostettu luokan edessä esille. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin tajusin, että minulla saattoi olla jotain kerrottavaa ja osasin välittää sitä eteenpäin.
Toinen oppisen hetki oli workshop, johon en itse edes päässyt osallistumaan töideni vuoksi. Maailmankuulu elokuvaohjaaja Krzysztof Kieślowski veti koulutuksen, ja hänen jättämänsä jälki oli niin vaikuttava, että mekin, jotka emme olleet tunnille osallistuneet, saimme siitä osamme. Kurssilaiset nimittäin kertoivat kuinka Kieślowski oli pyytänyt jokaista oppilasta tuomaan tunnille kolme elämänsä keskeisintä käännekohtaa, ja kahden viikon ajan he kävivät läpi noita hyvin tunnepitoisiakin hetkiä.
Kurssin lopuksi Kieślowski antoi jokaiselle henkilökohtaisen palautteen ja neuvon mistä hetkestä heidän kannattaisi miettiä seuraavaa elokuvaa. Jälleen vaikuttavin ja suurin paino oli tekijöiden omassa elämässä ja sen lisäksi siinä, kuinka me oppilaat kykenimme jakamaan henkilökohtaisiin kokemuksiimme liittyviä ideoita pelkäämättä kenenkään niitä varastavan.
Kolmas oppimisen hetkeni oli ensimmäisen pitkän elokuvani, jossa oli omaelämäkerrallisia elementtejä, kirjoittaminen. Opin, kuinka omat havainnot ja kokemukset jalostuvat kirjoitusprosessin aikana fiktioksi itseäkin yllättävällä tavalla.
Kun sitten vuonna 2003 aloin vakituisesti opettaa TAMKissa käsikirjoitusta, tunnistin oppilaissani samoja rimpuilun oireita, joita olin itsekin opiskeluaikanani läpikäynyt. Ideat, joita opiskelijat esittivät, olivat useimmiten kopioita elokuvista, joita he ja me olimme jo nähneet. Ne olivat vailla omaperäisyyttä.
Koska halusin välittää oppilailleni samoja oivalluksia, joita olin itse kokenut, aloin toteuttaa metodia, joka oli yhdistelmä noista kolmesta edellä mainitsemastani kokemuksesta ja joka, käsikirjoittamisen työkalujen sijaan lähtisi liikkeelle oppilaan oman elämänkokemuksesta, eräänlaisesta oman elämän tunnekartasta tai oman elämän tarinauniversumista. Kokosin noista kursseista aineistoa valokuvaamalla ja laatimalla kyselyitä kokemuksista.
Myöhemmin tajusin, että minullahan oli käsissä mahdollinen aineisto väitöskirjaa ja ehkä jopa oppikirjaa varten. Viime keväänä toimin osa-aikaisena tutkijaopiskelijan vakanssilla Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksella. Kirjoitin tutkimuksestani, käsikirjoittamisen haasteista ja mahdollisista ratkaisuista liittyen metodiikkaani artikkelin, jonka pääsin esittelemään Wienissä 22.9.2022 Maailman käsikirjoitustutkijoiden konferenssissa. Vastaanotto oli innostunut. Tällaista ei ollut vielä kukaan aikaisemmin tutkinut, vaikka samat haasteet ovat olleet tekijöiden tiedossa vuosikymmeniä.
Muun muassa tunnettu käsikirjoitusguru Michael Hauge neuvoo aloittelevaa kirjoittajaa teoksessaan Writing Screenplays That Sell (2011): “kirjoita siitä mistä tiedät”. Mutta seuraavassa virkkeessä hän kuitenkin varoittaa, kuinka vaarallista on kirjoittaa omista kokemuksistaan lähtien, koska meidän useimpien elämä ei ole kovinkaan jännittävää ja kiinnostavaa.
Kokemukseni pohjalta rohkenen olla Haugen kanssa eri mieltä. Kaikkien oppilaideni elämänkokemuksissa on ollut tilanteita, joissa on ollut omaperäisiä draamojen aineksia ja joskus jopa kokonaisia tarinoita. Ja omaperäisyyttähän me peräänkuulutamme, eikö niin? Perehtykäämme siis tarkemmin sanaan omaperäinen. Omaperäinen on jotain, joka on lähtöisin meistä itsestämme.
Käsikirjoittamisen oppimisen paradoksi on siinä kuinka kirjoittajan on opittava samanaikaisesti peilaamaan oman elämänsä tuntemuksia, hetkiä, ihmisiä ja kokemuksia, kun opettelee draaman ja dramaturgian työkaluja. Sitä kuinka vastaavasti katsojan tunteita kuljetetaan reaaliajassa. Mielestäni olen löytänyt tähän oppimisen haasteeseen yhden ratkaisumallin. mutta toki käsikirjoittamista voi opetella ja lähestyä monesta suunnasta. Jokainen opettaja luo tavallaan oman pedagogiikkansa ja tämä metodi on vain yksi kaikkien muiden joukossa. Seuraavan artikkelini teemana on nostaa esiin esimerkkitapauksia, case studies, oppilaideni joukosta.
Arto Koskinen, käsikirjoittaja, ohjaaja, ohjauksen ja käsikirjoittamisen lehtori, TAMK Mediapolis.
