Liito-orava yllättää ihmiset yhä uudelleen, ja opettaa meitä yllätyksien kautta. Yllätykset ovat hankalia hallintopäätösten maailmassa, jossa arvostetaan yksiselitteisiä ja täsmällisiä toimintaohjeita. Voiko yllätyksiä hallita standardisoinnilla?
Uudet liito-oravan suojelua metsänhoidossa koskevat ohjeet julkaistiin vuonna 2016. Aikaisempi suojelukäytäntö todettiin liito-oravan kannalta tehottomaksi kun suojelualueet jäivät liian pieniksi. Lisäksi se kävi valtiolle kalliiksi, kun jokaisen rajauksen kävi alueellinen ympäristöviranomainen maastossa tarkistamassa (ks.M. Jokinen 2012 ja M. Jokinen ym. 2015).
Vuonna 2016 julkaistut uudet ohjeet antavat metsäammattilaisille enemmän valtaa, vastuuta ja tulkinnanvaraa. Niiden toimivuudesta ei ole vielä empiiristä tutkimusta (ainakaan tietääkseni) julkaistu, mutta Ympäristöjuridiikka –lehden vertaisarvioidussa tieteellisessä artikkelissa FM Katariina E.M. Vuorinen tekee perinpohjaisen ekologis-juridisen arvion ohjeista. Harmittavaa kyllä Ympäristöjuridiikka ei ole avoin lehti, mutta toivottavasti artikkeli tulisi luetuksi ainakin kaikissa niissä virastoissa jotka joutuvat käytännössä liito-oravan kanssa tekemisiin, erityisesti metsänhoidossa. Toisaalta en ole kaikesta samaa mieltä artikkelissa ja käynkin tässä läpi yhtymäkohtia omiin tutkimuksiini.
Vuorinen kritisoi uusia ohjeita epämääräisyydestä, ja käy ihailtavan selkeäsanaisesti läpi ekologisen tiedon ja hallintopäätöksissä tarvittavan varmuuden ja yksiselitteisyyden välistä ristiiriitaa. Ekologinen tieto on aina luonteeltaan epävarmaa (ks. Nygren & Jokinen 2013), kun taas hallintopäätösten täytyy olla selkeitä.
Vuorinen päätyy siihen, että suojelun turvaamiseksi pienialaiseksi rajattujen liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen suojelu ei luultavasti ole paras tapa toteuttaa direktiivin tavoitteena olevaa suojelua, ja tarvittaisiin ekosysteeminäkökulmaa. Tästä olen täysin samaa mieltä, samaan johtopäätökseen olemme päätyneet tutkimuksissamme (Haila ym. 2007; Jokinen ym. 2010; Nygren 2013; Nygren & Jokinen 2013; Nygren ym. 2017). Esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen mukainen metsänhoito liito-oravan elinalueilla (kunhan pesäpuut säästetään) auttaisi liito-oravan lisäksi myös montaa muuta metsälajia ja olisi myös ilmastoystävällisempää kuin laajat avohakkuut. Vuorinen esittää selkeämpiä ohjeita ja kartoitusmenetelmän standardointia yhdeksi ratkaisuksi tiedon ongelmiin. Artikkelissa maastokartoittajatutkimuksiamme on siteerattu ja ymmärretty, mutta haluan vielä alleviivata luontokartoituksen ja ekologisen tiedon luonnetta.
Tutkimme Ari Jokisen kanssa liito-oravakartoittajien työtä maastossa (Nygren & Jokinen 2013) ja lisäksi kirjoitin Taru Peltolan kanssa maastotyön luonteesta ja yllätyksistä (Nygren & Peltola 2014). Tutkimustuloksemme näissä on, että luontotiedon kerääminen maastosta on ennen kaikkea muun luonnon kanssa yhdessä kehittyvä, kehollinen taito, jota jokainen harjoittaa omalla tavallaan. Luontokartoituksia varten voidaan toki kirjoittaa ohjeita (joiden selkeys on hyvä tavoite) ja tarjota koulutusta (kuten tarjotaankin), mutta loppujen lopuksi taidot kehittyvät vain maastossa, oppimalla yhdessä luonnon kanssa. Kartoituksen jäykkä standardointi veisi väärään suuntaan. Tärkeämpää olisi antaa luontokartoittajille aikaa ja resursseja sekä kartoittaa maastossa että tehdä merkityksellistä yhteistyötä hankesuunnittelijoiden kanssa.
Elävää luontoa koskevan tiedon ja täsmällisten ja yksiselitteisten hallintopäätösten välistä juopaa ei mahdollista kokonaan kuroa umpeen ilman että jompikumpi näistä käytännöistä kärsii. Tämän yhteensovittamattomuuden kanssa on kuitenkin pystyttävä elämään. Se vaatii jatkuvaa oppimista ja yhteiselon verkoston kutomista niin luontokartoittajilta kuin muiltakin liito-oravan kanssa toimivilta.
Lisää luontokartoituksista ja luontotiedon luonteesta voit lukea seuraavista julkaisuista: Ari Jokisen kanssa tutkimme liito-oravakartoittajien työtä (Nygren & Jokinen 2013) ja Taru Peltolan kanssa kirjoitimme liito-oravayllätyksistä suomeksi (Nygren & Peltola 2014). Taru Peltola on kirjoittanut Johanna Tuomisaaren kanssa metsäammattilaisten luontotietämisestä (Peltola & Tuomisaari 2015) ja Ari Jokinen on kirjoittanut liito-oravatiedosta Marja Alastalon ja Maria Åkermanin toimittamassa kirjassa Tieto hallinnassa (2011). Tietokäytännöt suomalaisessa yhteiskunnassa. Väitöskirjani myös valottaa liito-oravan suojelun kokonaisuutta ja mahdollisia ratkaisuja.
Tämä teksti on julkaistu aiemmin Tapaus-tutkimusosuuskunnan blogissa.
Kuva metsästä: Nina Nygren, kuva kartasta: Jere Nieminen, Ninan kasvokuva: Jonne Renvall
Kommentit