Joitakin vuosia sitten päähäni pälkähti englanninkielinen sanapari: A complete scholar. Se havahdutti minut pohtimaan minkälainen voisi olla 2000-luvun ”täydellinen tutkija”. Innostuinpa ajatuksesta sen verran, että hahmottelin tulitikkuaskin kanteen nelikentän, jonka mukaan täydellisen tutkijan tulisi ainakin olla:
1. teoreettisesti, tietoteoreettisesti ja metodologisesti ylivertainen sekä empiirisesti kunnianhimoinen tutkija;
2. pedagogisesti osaava ja innovatiivinen opettaja;
3. politiikkarelevanttia tietoa ja neuvoja tarjoava toimija; ja
4. väsymätön ja viisas julkinen intellektuelli.
Tunnustan: Sekin artikkeli jäi kirjoittamatta. Pitkään sanaparia pohdittuani tulin näet siihen tulokseen, että näin esitettynä yhtälö on mahdoton. Se olisi oikeastaan ollutkin koko artikkelin johtopäätös: Pitää laskea rimaa tai oikeastaan vaihtaa lajia: tämän päivän tutkijuus ja etenkin täydellinen tutkijuus ei ole yksilö- vaan joukkueurheilua. Se on koko tiedeyhteisön yhteinen tehtävä.
Havainto on tietysti jokaiselle tutkimusta tekevälle itsestään selvä: tuolla innovoi innostunut teoreetikko; tuolla ahertaa uuttera empiirikko; tuolla omistautunut opettaja; tuolla esiintyy innokas tiedon popularisoija ja niin edelleen. Vain yhteisönä toimien voimme vastata nelikentän asettamaan haasteeseen.
Täydellisyydestä luovutaan kohottamalla rimaa
Välijohtopäätökseni siis onkin, että meidän on hylättävä ajatus täydellisestä tutkijuudesta yksilön tasolla. Paradoksaalista kuitenkin on, että tänä päivänä tutkijoille esitetään tätä täydellisen tutkijuuden vaatimusta ja nimenomaan yksilötasolla. Heiltä odotetaan, kenties jopa vaaditaan menestystä nelikentän kaikissa kulmissa.
En pidä tätä odotusta kohtuullisena. Päinvastoin, pidän sitä kohtuuttomana ja uskon sen selittävän ihmisten kasvavaa tyytymättömyyttä ja orastavaa uupumusta yliopistoissa.
Mikä siis avuksi? Rohkenen ehdottaa vastaukseksi riman laskemista. Täydellisen tutkijan sijaan meidän tulisi pyrkiä olemaan tähdellisiä tutkijoita. Uskon, että tässäkin meillä on tekemistä.
Mennään ensin perusteisiin: Suomen kielen perussanakirjan mukaan tähdellinen on ”tärkeä, tarpeellinen; merkille pantava, huomion arvoinen, merkittävä.”
Uskon, että tähdellisyyden saavuttaminen vaatii käytännössä riman kohottamista. Me näet tiedämme, että suuri osa tutkimuksesta jää huomiota vaille jopa tiedeyhteisön sisällä. Osin tämä johtuu tutkimuksen määrän räjähdysmäisestä kasvusta: Volyymi on niin kova, ettei kukaan kykene enää edes kaikkeen olennaiseen tutustumaan. Osin tämä saattaa johtua myös tutkimuksen laadusta: Volyymi on niin kova, että laatu tuppaa kärsimään. Olen itse tuskaillut tämän ilmiön kanssa suoltaessani tutkimusta hullun lailla pätevöityäkseni hyperkilpailullisessa maailmassa.
Tiedeyhteisön tulee uloshengittää yhteiskunnan suuntaan
Oppialani kansainvälisen politiikan tutkimus kärsii kenties keskimääräistä enemmän tähdellisyyden puutteesta. Toisinaan on vaikea välttyä vaikutelmalta, että oppialan katse on kääntynyt tiukasti sisäänpäin. Tuntuu kuin kokonaisen tutkimusyhteisön parhaat energiat menisivät oppialan sisäisten ja pitkälti vain sille itselleen relevanttien kiistojen keskinäiseen vatvomiseen.
Tämä havainto ei ole uusi. Jo opettajani professori Harto Hakovirta kiinnitti omassa virkaanastujaisluennossaan lähes neljännesvuosisata sitten asiaan huomiota. Palattuani yliopistolle ja luettuani nyt kesällä tuorein silmin alan lehtiä vahvistan tämän havainnon.
Tätä kritiikkiä ei pidä käsittää väärin: Viestini ei ole, että kansainvälinen politiikka on epäonnistunut tieteenalana. Päinvastoin, se on ajan mittaan tuottanut runsaan määrän tärkeää tietoa, käsitteitä ja teoreettisia viitekehyksiä valtioiden ja laajemmin ihmisten välisestä valtiorajat ylittävästä vuorovaikutuksesta ja sen ongelmista, vakavista häiriötilanteista ja niiden ratkaisuedellytyksistä.
Jokaisella tieteenalalla on myös omat sisäiset teoreettiset tai tietoteoreettiset debattinsa ja niiden asettaminen on tieteen itsensä tehtävä. Tieteen vapaus on ensiarvoisen tärkeä arvo ja toimintaperiaate. On tiedeyhteisön oma asia määrittää olennaiset tutkimuskysymykset, teoreettiset näkökulmat ja metodit sekä keskenään kilvoitellen punnita näin tuotetun tiedon arvo. Mutta samalla tiedeyhteisön tulee tämä vapaus ansaita hengittämällä ulospäin maailman suuntaan ja sen tahtiin. Käytännössä tämä tarkoittaa relevanttien kysymysten, suurten taikka pienten, kysymistä ja niihin vastausten ja/tai kriittisten näkökulmien hakemista. Nähdäkseni nämä ovat myös tamperelaisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen perinteisiä ydinpiirteitä. Rohkaisevaa myös on, että nyt nousevassa kansainvälisen politiikan tutkijoiden polvessa tuntuu olevan yllin kyllin taipumusta tähdellisyyteen.
Tähdellinen tutkija turbulentissa maailmassa
Tähdellisyyden vaatimus näyttäytyy erityisen perustellulta, kun sen asettaa aikaamme tällä hetkellä varsin hyvin kuvaavan turbulenssin yhteyteen. Maailma on ripeässä ja monitahoisessa muutoksessa. Tämän turbulenssin käsitteellinen ja empiirinen haltuunottaminen kansainvälisellä tasolla on oppiaineeni tehtävä. Uskonkin, että juuri kasvavasta turbulenssista johtuen on myös kansainvälisen politiikan tutkimuksen ja opetuksen merkitys nousussa.
Käynnissä olevat taloudellisen ja ajan mittaan myös sotilaallisen vallan siirtymät ovat jo nyt tehneet oppialan ytimeen kuuluvista sodan ja rauhan sekä anarkisen järjestelmän rakentumisen ja järjestäytymisen kysymyksistä ajankohtaisia. Lisäksi jatkuva ja kiihtyvä teknologinen muutos haastaa totuttua valtiokeskeistä ja ajan mittaan jopa ihmiskeskeistä tiedekäsitystämme. Joudumme kehittämään tukun uusia, fragmentoituvan ja samalla uusin tavoin verkostoituvan maailman vangitsemiseen tähtääviä teoreettisia työkaluja. Joudummepa pian myös pohtimaan, mitä alati autonomisemmat algoritmien ja muiden itseoppivien keinoälypohjaisten sovellutusten väliset, jopa sekunnin murto-osissa laskettavat kansainväliset interaktiot tarkoittavat ja mitä ajatus hallinnasta (governance) vaatii tällaisessa maailmassa.
Suositukseni siis onkin, että kaikesta edellä sanotusta huolimatta, tai oikeastaan paremminkin nimenomaan siitä johtaen, meidän tulee alati kohottaa rimaa. Pitää tehdä teoreettisesti ja tietoteoreettisesti pätevää ja empiirisesti kunnianhimoista tutkimusta aikamme suurista mutta myös pienistä kysymyksistä. Pitää välittää uusille polville oppialan uusin, mutta myös sen aiemmin kansainvälisestä politiikasta synnyttämä tieto. Pitää jalostaa tämä ymmärrys ihmisiä rakentavaan toimintaan valtauttaviksi näkökulmiksi ja välineiksi. Ja pitää jatkaa faktapohjaisen ja eettisesti korkeatasoisen julkisen keskustelun käymistä.
Tämä kaikki ei kuitenkaan voi olla yksittäisen tutkijan tehtävä: Se on yksinkertaisesti liikaa vaadittu. Täydellinen tutkijuus voi näet toteutua ainoastaan tähdellisen tutkijayhteisön toimesta.
Kirjoitus pohjautuu 5.8.2018 Tampereen yliopistossa pidettyyn juhlaluentoon.
Kansikuva: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto
Kommentit