Aloitin vaalikommentaattorina Ylellä vuonna 1994. Kyseessä olivat silloin ensimmäisen kerran järjestetyt, suorat ja kaksivaiheiset presidentinvaalit. Kansa äänesti vielä enimmäkseen puoluekantojensa mukaan, mutta uuden vaalityypin mahdollistama taktikointikin opittiin heti.
Sdp:n Martti Ahtisaari voitti ensimmäisen vaalin 25,9 prosentin kannatuksella. Kannatusmittausten parivertailut toisesta vaalikierroksesta osoittivat, että ainoa Ahtisaarelle mahdollisesti pärjäävä ei-vasemmistolainen ehdokas olisi Rkp:n Elisabeth Rehn. Parin viimeisen viikon aikana Rehnin kannatus nousi roimasti. Hän oli neljänneksi suosituin ennakkoäänissä 15,6 prosentin kannatuksella, mutta voitti vaalipäivän äänet 26,7 prosentin ääniosuudella. Lopulta Ahtisaari voitti kakkoskierroksen Rehniä vastaan luvuin 53,9 % – 46,1 %.
Seuraavissakin presidentinvaaleissa ensimmäisen vaalin voittajat jäivät melko kauaksi suoran valinnan rajasta: Halonen sai vuonna 2000 40,0 prosenttia ja vuonna 2012 46,3 prosenttia äänistä, ja Niinistö puolestaan 37,0 prosenttia vuonna 2012. Vuoden 2006 vaaleissa Halonen, ja vuoden 2012 vaaleissa Niinistö, kipusi ennen vaaleja yli 50 prosentin gallupkannatukseen, mutta aivan vaalien alla heidän mittaussuosionsa hupeni merkittävästi.
Kannatusmittaukset onnistuivat
Viime sunnuntaina päättyneessä äänestyksessä presidentti valittiin suoraan ensimmäisessä vaalissa, kun kokoomustaustainen mutta kansalaisliikkeen ehdokkaana ollut Sauli Niinistö voitti murskaluvuin. Tulos oli kaikkea muuta kuin yllätys. Niinistöä äänesti lähes kaksi kolmasosaa äänestäjistä (62,7 %), eikä hänen vaalipäivän kannatuksensa poikennut merkittävästi ennakkoäänikannatuksesta.
Suosion hiipumista loppumetreillä oli uumoiltu viimeisimmissä kannatuskyselyissä, joista tarkimmaksi osoittautui Ylen Taloustutkimuksella teettämä mittaus. Se kerättiin ennakkoäänestyksen aikaan. Mittaus kykeni ennakoimaan vaalituloksen varsin tarkasti kaikkien kahdeksan ehdokkaan osalta.
Niinistön ylivoiman varjossa tyydyttävimpiin vaalituloksiin ylsivät ehdokkaat, joiden kannatus oli lähellä heidän puolueilleen mitattua kannatusta. He valtasivat Niinistön jälkeen seuraavat sijat. Pekka Haaviston 12,4 prosenttia oli hyvin lähellä Vihreiden kannatusta viime kuntavaaleissa, ja Laura Huhtasaaren 6,9 prosentin ääniosuus osuu lähelle Perussuomalaisten nykyhetken mittauskannatusta. Paavo Väyrynen oli mukana kansalaisliikkeen kautta, ja hänen vähän yli kuuden prosentin kannatuksensa oli Kansalaispuolueen mahdollista suosiota ajatellen varsin hyvä tulos. Muille ehdokkaille jäi vain murusia.
Niinistön ylivoima leikkasi niin merkittävästi kaikkien muiden ehdokkaiden kannatusta, ettei vaalituloksesta ole järkevää tehdä voimakkaita johtopäätöksiä muiden ehdokkaiden ja heidän taustaryhmittymiensä onnistumisesta tai tulevaisuudesta. Puolueet eivät ole menettämässä merkitystään, tuskin presidentinvaaleissakaan. Ja vasemmistopuolueita ja Keskustaa kannattaa yhteenlaskettuna useampi kuin joka kymmenes äänestäjä. Toisaalta on selvää, etteivät Niinistön vastustajat kyenneet missään vaiheessa horjuttamaan kunnolla istuvan presidentin suosiota. Mistä Niinistön suosio johtui?
Puolueuskollisuus ei menettänyt kokonaan merkitystään
Niinistön vahvan kannatuksen selitykseksi riittää ilmeisimpien syiden arviointi. Niinistö oli jo ennen presidenttiyttään yksi maan suosituimmista poliitikoista. Sen jälkeen suosio on vain vankistunut. Hän on kokoomustaustainen, ja Kokoomus on tällä hetkellä mittauksissa maan suosituin puolue. Lisäksi KD tuki nyt virallisesti Niinistöä.
Jopa näitä olennaisempi syy lienee istuvan presidentin asema. Mikäli suosittu presidentti asettuu uudelleen ehdolle, häntä ei ole helppoa voittaa. Jos Niinistö ei kyennyt voittamaan Halosta vuonna 2006, ei ole ihme, että haastajat eivät nyt pärjänneet huippusuositulle presidentille. Istuvan presidentin persoona ja toiminta sekä maamme kansainvälisen toimintaympäristön muutokset loivat asetelman, jossa useimmat äänestäjät olivat tyytyväisiä presidenttiin ja hänen toimiinsa. He hakivat turvallista ja luotettavaa vaihtoehtoa, ja halusivat mahdollistaa jatkokauden mielestään parhaalle ehdokkaalle.
”Mitä sitä turhaan presidenttiä vaihtamaan”, totesi satunnainen äänioikeutettu Ilta-Sanomissa vaalin jälkeen. Samaan ajatteluun törmäsi Niinistö vuonna 2006.
Nyt nähty lopputulos tietenkin edellyttää, että hyvin monet äänestäjät eivät valitse ehdokastaan ensisijaisesti hänen puolueensa tai taustaryhmänsä perusteella. Vuoden 2018 presidentinvaalille oli leimallista puolueuskollisuuden mureneminen, mutta vain joidenkin puolueiden kannattajakunnissa.
Yleensä ottaen puolueuskollinen äänestäminen on vähenemässä Suomessa. Kansallisten eduskuntavaalitutkimusten mukaan noin joka toinen äänioikeutettu katsoo nykyisin olevansa lähellä jotakin puoluetta. Luku ei ole muuttunut merkittävästi parin viime vuosikymmenen aikana. Sen sijaan puoluejäseniä tai muulla tavoin puolueita hyvin lähellä olevia valitsijoita on yhä vähemmän, yhteensä korkeintaan noin viidennes koko valitsijakunnasta.
Luultavasti suuri osa näistä puolueiden ydinkannattajista pysyi tälläkin kertaa omassa leirissä. On syytä huomata, että suurin osa kyselyjen haastattelemista äänestäjistä on kuitenkin vain melko lähellä suosikkipuoluettaan. Heistä useimmille ei ole mikään ongelma äänestää toisen ryhmittymän ehdokasta henkilöä painottavassa presidentinvaalissa.
Karvaimmin puolueen ”oman” äänestäjäkunnan vyöryn Niinistön taakse saivat kokea Keskusta ja Sdp. Edellä mainitun Ylen mittauksen perusteella näiden puolueiden äänestäjistä noin kolme viidestä äänesti Niinistöä. Puolueuskollisimmin äänestivät kokoomuslaiset, vihreiden kannattajat ja perussuomalaiset, joten muutamissa puolueissa puolueuskollisuudellakin oli paljon merkitystä. Vihreillä ja perussuomalaisilla äänestäjillä oli luultavasti runsaasti valintaperusteita, joihin juuri heidän ehdokkaansa vastasi parhaiten.
Kansa kaipaa vahvaa presidenttiä
Hiljattain julkistetuissa mielipidetiedusteluissa on käynyt ilmi, että suomalaiset eivät ole päässeet eroon vahvan presidentin kaipuusta. Sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan että Kunnallisalan kehittämissäätiön selvitykset osoittavat, että suuri osa kansalaisilta tahtoisi presidentille lisää valtaa. Juuri sellaisia valtaoikeuksia, joista presidentti-instituutiota on viime vuosikymmeninä riisuttu.
Ei ole mitään järkeviä perusteita ajatella, että Niinistön murskavoitto tekisi hänestä uuden Kekkosen, tai että hyvin selvä vaalivoitto olisi merkki demokratian toimimattomuudesta. Ymmärtääkseni nykyinen viranhaltija ei ole osoittanut kiinnostusta vastata kaipuuseen menneiden aikojen presidentinvallasta. Asia on pikemminkin päinvastoin. Omasta mielestäni presidentti myös toimi järkevästi, kun hän heti vaalisunnuntain jälkeen totesi jatkavansa toimissaan pääosin entisellä linjalla, runsaan äänisaaliin tuomasta vahvasta mandaatista huolimatta.
Valtakirjan tuhtiutta arvioitaessa on hyvä muistaa, että Niinistön kannatuksen pääselitysten lisäksi suosiota selittänevät muutkin, arkisemmat tekijät. Siellä on vaalivoittajan koskettavaa elämänkulkua, Jenniä ja yhteistä odotusta, charmia, Lennua sekä sitä ja tätä muuta. Mutta yhtä kaikki, äänet ratkaisevat.
Kuvat: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto
Kommentit