Monesti tuntuu siltä että politiikka on pelkkää puhetta. Tällä usein tarkoitetaan sitä, että puhe on merkityksetöntä silloin, kun tarvittaisiin todellisia toimia. Puhe, etenkin politiikassa, on kuitenkin mitä oleellisempaa toimintaa. Puhe muokkaa maailmaa, toimia ja käytäntöjä. Puheella synnytetään ja tuotetaan uudelleen yhteistä kuvaa siitä missä tilanteessa ollaan, mitä on ongelmamme, mitkä ovat tavoitteemme, ja mitä on tehtävä.
Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen
Yhtenäiseen tapaan hahmottaa maailmaa ja yhtenäisiä tavoitteita liittyy luonnollisesti myös yhteneväinen puhetapa, jolla näitä jäsennetään. Puhe politiikasta rakentaa poliittista todellisuutta (Berger & Luckmann 1994). Nimenomaan me-pronominin käytöllä halutaan korostaa sitä, että puhuja ja kuulijat ovat tilanteessa yhdessä. Puhalletaan yhteen hiileen, tehdään talkoita, ja niin edelleen sopivia vertauskuvia käyttäen luodaan käsitystä yhteisestä tahtotilasta.
Kokeneemmat puhujat lähtevät sitten täydentämään tätä käsitystä uusilla elementeillä. Tavoitteisiin kiinnitetään yhteisöllisyys ja positiivisia arvoja. Esimerkiksi me-kuvaa tarkennetaan tuomalla siihen kansallisuuteen, vastuullisuuteen tai maalaisjärkeen vetoavia elementtejä. Puhuja voi ohjata ryhmämme tunnustautumaan vaikkapa seuraavasti: ”Työllisyys, uusi kasvu, investoinnit Suomeen ja julkisen talouden kuntoon saattaminen ovat asioita, joita tämä hallitus haluaa edistää. Uskon, että nämä ovat myös niitä asioita, joita vastuulliset, fiksut suomalaiset meiltä odottavat”.
Näin meidän ryhmämme voi tunnustautua esimerkiksi vastuullisiksi suomalaisiksi jotka ymmärtävät, että muutoksia yksinkertaisesti on tehtävä. Puheella alkaa olla tässä vaiheessa suuntaa ja voimaa, se vaikuttavuutta. On tärkeää huomata, että samalla kun rakennetaan me-ryhmää erilaisin määrittein, nämä määritteet myös sulkevat pois meille ulkoisen ryhmän.
Poliittisessa puheessa me-ryhmän määritteet omaksutaan yksinoikeudella, jolloin ulkoiselle ryhmälle annetaan päinvastaiset määritteet. Toisin sanoen, jos me olemme vastuullisia ja toimimme maalaisjärjen puitteissa, ulkoryhmämme on vastuuton ja toimii vastoin maalaisjärkeä. Poliittinen puhuja siis positioi paitsi itsensä, myös ennakoivasti vastustajansa.
Vaikuttaakseen uskottavammalta, puhujan kannattaa korostaa omaa objektiivisuuttaan: ”Tällaisessa epävarmuudessa ei kannata olla sen paremmin optimisti kuin pessimistikään. Sen sijaan kannattaa olla realisti”. Niin sanotulla ideologioiden jälkeisellä aikakaudella on tärkeää osoittaa muiden ideologisuus, ja suhteessa oma ideologiattomuutensa.
Näillä puheenvuoroilla rakennetaan poliittisen toiminnan edellytyksiä, kehystetään toimijoita ja näiden motivaatioita – yleensä mahdollisimman positiivisesti – sekä perustellaan poliittisia päätöksiä. Etenkin kun päätöksen ovat kiistanalaisia, jälkimmäiseen täytyy kiinnittää erityisesti huomiota.
Analyyttinen ote
Oheiset lainaukset on poimittu valtiovarainministeri Jyrki Kataisen puheesta, joka annettiin eduskunnassa vuoden 2011 valtion talousarvion esittelyn yhteydessä1. Lainaukset huomioitiin myös väitöskirjassani liittyen argumentaation samankaltaistumiseen liike-elämän ja politiikan välillä. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että media ei paitsi toistanut talouspuheeseen pohjaavaa argumentaatiota vaan myös monesti vahvisti sitä. Taloudelliset päämäärät ja lainalaisuudet nousevat tällöin väistämättä päätöksenteon keskiöön tavalla, joka syrjäyttää muita päämääriä.
Tutkimuksessa huomioin, että niin toimitusjohtajat kuin poliitikotkin nojaavat samankaltaisiin argumentteihin perustellessaan kiistanalaisia päätöksiä, olivat ne sitten irtisanomisiin tai julkisen talouden sopeuttamiseen liittyviä. Muut yhteiskunnalliset arvot huomioidaan toki, mutta ne asetetaan toissijaiseen asemaan, etenkin vuoden 2008 jälkeisen maailmanlaajuisen finanssikriisin jälkeen. Näin valtion tavoitteet olivat merkittävän yhteneväiset suomalaisten yritysten taloudelliseen menestykseen tähtäävien tavoitteiden kanssa.
Argumentatiivinen käänne
Tutkimuksessa löydettiin viitteitä siitä, että kun argumentit eivät jätä tilaa vaihtoehdoille, poliittisen päätöksenteon rooliksi jää talousdiskurssin vahvistaminen ja sitä seuraavan politiikan edistäminen. Näin ollen voidaan sanoa että puhe on oleellisella tavalla osa politiikkaa.
Tätä tulkintaa tukee ns. argumentatiivisen käänteen kirjallisuus yhteiskuntatieteissä, jossa argumentit itsessään muodostavat oleellisen tason politiikkaa (Fischer & Gottweis 2012; Fischer 2007, kts. myös Fairclough & Fairclough 2012).
Sen sijaan negatiivinen kuva politiikasta pelkkänä puheena liittynee pikemminkin käsitykseen siitä että kaikki poliittinen puhe on samankaltaista (Hay 2007). Myös tutkimukseni pohjalta voidaan nähdä tiettyä poliittisen argumentaation yhdenmukaistumista kun suurin osa puoleista omaksuu samankaltaiset argumentit osaksi julkista puhetta. Jos argumentit ovat tapa tehdä politiikkaa, yhdenmukaistuvat argumentit johtavat yhdenmukaiseen politiikkaan.
Kun politiikan tehtävä on etsiä vaihtoehtoja, voimakas konsensus voi kääntyä itseään vastaan. Politiikan rooli kaventuu vaihtoehtojen myötä, ja avaa näin tilaa valtavirtapolitiikan ulkopuolisille liikkeille ja argumentaatiolle – populismille.
1Eduskunta 2010. Täysistunnon pöytäkirja PTK 82/2010 vp.
Lähteitä:
Berger, Peter L. & Luckmann, Thomas. 1994. Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus.
Fairclough, I. & Fairclough, N., 2012. Political discourse analysis: a method for advanced students. Lontoo: Routledge.
Fischer, F. 2007. “Deliberative Policy Analysis as Practical Reason: Integrating Empirical and Normative Arguments.” Handbook of Public Policy Analysis, F. Fischer, G. J. Miller, and M. S. Sidney (toim). Taylor and Francis. pp. 223–236.
Fischer, F., & Gottweis, H. (toim.). 2012. The argumentative turn revisited. Durham: Duke University Press.
Hay, C. 2007. Why We Hate Politics. Cambridge: Polity Press.
Lue lisää:
Yhteisiä asioita hoitamassa – tuore tutkimus kuntavaikuttajista
Bordering, Controlling, Securing: The Quarter Decade of the Refugee “Crisis” and the CEAS Reform
Kommentit