Shokin kuninkaat – David Bowie ja Marilyn Manson

8.8.2018

Tutkimuksemme käsittelee kahta musiikkiartistia, David Bowieta ja Marilyn Mansonia, sekä heidän tapaansa hyödyntää roolihahmoja osana taidettaan. Molemmat muusikot ovat olleet omana aikanaan, Bowie 1970-luvulla ja Manson erityisesti 1990-luvulla, shokeeraavia ja karismaattisia hahmoja, joille yhteistä on se, että heidän julkisen ja yksityisen persoonansa rajapinta on vaikeasti hahmotettavissa. Tarkastelimme tapoja, joilla nämä kaksi taiteilijaa käyttävät lavapersoonia osana performanssiaan ja artisti-imagoaan, ja etsimme näiden yhteyksiä esiintyjien toimintaan yksityishenkilönä.

David Bowie

David Bowie, oikealta nimeltään David Robert Jones (s. 1947, k. 2016) oli englantilaissyntyinen muusikko, näyttelijä ja taiteilija, jonka vaikutus populaarimusiikin kehitykselle on ollut huomattava. Bowieta on kutsuttu rockin johtavaksi futuristiksi ja kameleontiksi sekä musiikkityylien rajoja rikkovaksi edelläkävijäksi (WikipediaE.)

Esiintyminen ja lavapersoonien käyttö

Bowielle oli ominaista eksentrisyyden tavoittelu ja muuntautumiskykyisyys. Erityisen tunnettu hän oli lavapersoonistaan, joita hän hyödynsi esitystensä ilmaisukeinona. Bowien ulkoisen tyylin vaihtelu alkoi jo 1960-luvun puolella. Aluksi hän seuraili aikansa trendejä, mutta vuonna 1967 Bowie alkoi viimein kehitellä omaa eriskummallisuudesta ammentavaa, sukupuolinormien rajoja venyttävää tyyliään. (Spitz 2010, 127) 1970-luvun alussa Bowie oli yksi ensimmäisistä glam rock -artisteista, ja hänet usein vahvimmin mielletään sen aikaiseen tuotantoonsa. Bowie alkoi tavoitella androgyniaa pukeutumalla naisten vaatteisiin, ja poseerasi mekkoon pukeutuneena The Man Who Sold The World -albumin kannessa (Charlton 2015, 212).

Bowie säilyi muuntautumiskykyisenä läpi uransa, vaikkakin glam rock -kauden Ziggy Stardust ja Aladdin Sane lienevät hänen tunnetuimmat hahmonsa. Bowielle lavapersoonat olivat ikään kuin keino suojautua, ja myös Bowie oli suojakuori David Jonesille.

Ziggy Stardust seksuaalisen vallankumouksen symbolina

Vuonna 1972 ilmestynyttä The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -albumiaan varten Bowie kehitteli itselleen alter egon nimeltä Ziggy Stardust, joka oli ulkoavaruudesta maahan saapunut avaruusolento ja rocktähti. Ziggy Stardust on biseksuaalinen, androgyyni hahmo, jonka olemus on glam rock -tyylin mukaisesti yliampuva. Paitsi ulkonäöltään, myös käytökseltään Bowie edusti jotain uudella tavalla kapinallista, sillä hän toi rock’n’roll-valtavirran seksuaalisuuskäsityksiin uuden kerrostuman. (Auslander 2006, 74) Homous oli suuri tabu 1970-luvun alussa, joten aikaansa nähden provokatiivinen performanssi herätti huomiota. Ziggyn ympärille muodostui suorainainen kultti, ja keikoilla yleisö käyttäytyi hurmoksellisesti.

Epävirallista edustajuutta tutkinut Michael Saward (2009) luokittelee epävirallisen edustajuuden erilaisiin laadullisiin tyyppeihin. Sawardin luokittelussa Bowien edustajuus on lähellä Mirroring-edustajuutta eli ”peilaamista”, joka perustuu deskriptiiviseen samankaltaisuuteen edustajan ja edustettavan välillä. Bowien voidaan nähdä tuoneen seksuaalivähemmistöille ja muille ”kummallisina” pidetyille ryhmille näkyvyyttä esiintymällä julkisuudessa homo-/biseksuaalin roolissa, vaikka homoseksuaalina esiintymisen hyväksyttävyydestä voidaan olla montaa mieltä.

Bowien roolihahmojen pääteesinä voisi pitää alati toistuvaa ajatusta identiteetin muuttumisesta ja sen altistamisesta radikaaleille muutoksille. Varsinkin Ziggy Stardust -hahmo on muodostunut 1970-luvun ja seksuaalivallankumouksen ikoniksi ja klassiseksi osaksi populaarimusiikin kuvastoa.

Marilyn Manson

Marilyn Manson, oikealta nimeltään Brian Hugh Warner (s. 1969) on samaa nimeä kantavan industrial metal/shock rock –yhtyeen solisti. Hänen taiteilijanimensä on peräisin Marilyn Monroen ja Charles Mansonin nimistä ja symboloi vastavoimia: hyvää ja pahaa, kaunotarta ja hirviötä. (WikipediaC.) Manson on jo 90-luvulta alkaen ollut yksi rockmaailman shokeeraavimmista hahmoista, ja hän on ollut median kiinnostuksen kohteena uransa alusta asti.

Mies maskin takana

Manson ei kuitenkaan esitä itseään esikuvana, vaan ehkä pikemminkin vaihtoehtoisena herättelijänä maailman ongelmiin.

Kuten Bowieta, myös Mansonia leimaa vahva roolihahmo. Manson pysyttelee roolihahmossaan käytännössä aina julkisuudessa esiintyessään, ja raja roolihahmon ja Warnerin oman persoonan välillä näyttäisikin olevan niin sumentunut, ettei artisti enää itsekään välttämättä erota sitä. Metal Hammerin (2017, 38) haastattelussa Manson kertoo, että hänen isänsä kuollessa kaikki hänet Brianina tunteneet ihmiset ovat nyt kuolleet, ja että hän identifioi itsensä Mansonin roolihahmoon joka päivä niin, että Brian on hänelle vain pelkkä nimi.

Manson onkin vuosien myötä paitsi syventynyt roolihahmoonsa, myös löytänyt siitä uusia kerroksia. Mechanical Animals –albumin aikoihin Mansonilla oli androgyyni Omega-niminen roolihahmo (WikipediaB) ja elämäkerrassaan (Manson & Strauss 1998, 247) Manson pohtii, onko hän antikristus. Muita yhtä selkeitä julkisia roolihahmoja hänellä ei ole.

Säröjä täydellisyydessä

Roy Shuker (62, 2013) kuvailee tähti- ja auteur-statuksiin vaadittavia ominaisuuksia. Hänen mukaansa taidon ohella tähteydessä yhtä tärkeää on illuusion luominen ja yleisön fantasioihin vetoaminen. Hänen mukaansa tähdet pystyvät rakentamaan merkityksiä ihailijoidensa jokapäiväiseen elämään. Juuri illuusioiden luominen ja normien rikkominen ovat Marilyn Mansonin vahvuuksia, sillä Mansonin toimintaa ja roolihahmoa leimaa tietty, ainakin näennäinen ja varsin taitavasti rakennettu rikkoutumattomuus: hänestä välittyy julkisuuteen tietynlainen, ei ehkä miellyttävä, mutta kuitenkin eheä kuva. Myös huumeiden käyttö ja muut sekoilut saatetaan hyväksyä osana Mansonin julkisuuskuvaa helpommin hänen roolihahmonsa takia. Tämä ei tietenkään ole rock-maailmassa mikään poikkeus, sillä rock-tähdiltä hyväksytään sosiaalisesti yleensäkin enemmän ylilyöntejä kuin tavallisilta ihmisiltä.

Mansonin roolihahmon ja koko yhtyeen salaperäisyys on kuitenkin kärsinyt esimerkiksi yhtyeen pitkäaikaisen basistin Twiggy Ramirezin (oik. Jeordie White) erottamisen (Rolling Stone, 2017) ja Mansonin keikalla poissaolevan ja hourailevan olemuksen (Metal Injection, 2018.) vuoksi. Samaan aikaan Mansonia syytettiin myös ahdistelusta ja rasistisesta kommentoinnista (Soundi 17.2.2018). Mansonin toiminta on toki herättänyt aiemminkin vastustusta, mutta huomiota ei ole ennen niinkään kiinnitetty hänen henkilökohtaisiin sanomisiinsa tai ongelmiinsa. Vielä tässä vaiheessa on vaikea ennustaa, onko hänen roolihahmonsa silotettu pinta murtumassa lopullisesti vai pääseekö Manson näiden kohujen jälkeen takaisin jaloilleen.

Yhteenveto

Tutkimuksemme pohjalta voimme todeta, että sekä Bowie että Manson ovat samalla sekä muuttuvia että pysyviä hahmoja, jotka musiikkimaailmankin kontekstissa ovat poikkeuksellisen vahvoja ja rikkoutumattomia. Vaikka molempien roolihahmot ovat uran aikana ”päivittyneet”, kuten Mansonilla Omega-androgyyni ja Bowiella Ziggy Stardust sekä Aladdin Sane, on tässä kehityksessä huomattavissa myös pysyvyyttä: molemmille artisteille roolihahmot ovat muodostuneet tärkeäksi osaksi heidän lavarepresentaatioitaan ja ainakin Mansonilla roolihahmosta on tullut jo osa persoonaa.

Aloimmekin pohtia, miten tarkoituksellista näin vahvojen roolihahmojen luominen on ollut, sillä viestin välittämisen kannalta roolihahmot eivät ehkä tuokaan sanomalle lisäarvoa tai uskottavuutta. Ne saattavat toimia kuin ärsyttävä mainos, joka ei välttämättä ole totuudenmukainen, mutta jää salakavalasti vastaanottajan mieleen ohjaamaan valintojen tekemistä ja suuntaamaan maailmankatsomusta.

Bowien taiteen selkein päämäärä on hänen oman persoonansa esille tuominen ja tutkiskelu, sekä pyrkimys osoittaa erilaisten identiteettien keinotekoisuus ja pysymättömyys. Manson on hahmona todella ristiriitainen ja se, että häneltä voi odottaa mitä tahansa, on juuri se, mitä häneltä voi odottaa. Manson tuo niin lehti- kuin televisiohaastatteluissakin esille teräviä ajatuksia, mutta hänen räikeä roolihahmonsa ehkä jopa osittain estää ottamasta kaikkia hänen sanomisiaan tosissaan.

Kokonaisuutena voisikin sanoa, että molemmat artistit ovat eroavaisuuksistaan ja virheistään huolimatta vaikuttavia persoonia ja hahmoja. Samalla molemmat ovat olleet aikaansa nähden rohkeita ja siksi väärinymmärrettyjä. Heidän arvonsa taiteilijoina on ymmärretty jo heidän uransa alkuvaiheista lähtien, mutta heidän merkittävyytensä vaikuttajina vasta myöhemmin – eikä Mansonin kohdalla ehkä aivan kokonaan vielä tänäkään päivänä.

Blogikirjoituksen pohjana oleva essee on kirjoitettu osana Populaarimusiikki esteettisenä politiikkana -kurssia. Alkuperäinen essee sekä muita saman kurssin tekstejä on julkaistu kokonaisuudessaan politiikan tutkimuksen verkkojulkaisu Apollonissa 1/2018.

Lähteet

Kirjallisuus

Auslander, Philip (2006), ”Watch That Man David Bowie: Hammersmith Odeon, London, July 3, 1973” Teoksessa: Inglis, Ian (2006), Performance and Popular Music : History, Place and Time. 70-80 Aldershot: Ashgate Publishing Ltd.

Charlton, Katherine (2015), Rock Music Styles: A History. New York: McGraw-Hill Education.

Manson, Marilyn; Strauss, Neil (1998), Helvettiin ja takaisin. Helsinki: Like.

Shuker, Roy (2013), Understanding Popular Music Culture. London: Routledge.

Spitz, Marc (2010), David Bowie. Helsinki : Otava.

Haastattelut

David Bowie Tells All and More: Interview by Patrick Salvo (1973). Teoksessa David Bowie: The Last Interview and Other Conversations. (2016) 13-28. Brooklyn, NY: Melville House Publishing.