Miten lähestyä 1800-luvun vankila-aineistoa?

Naisvankila Linnankadulla

Turun kehruuhuoneeseen sijoitettiin irtolaisten lisäksi rikoksista tuomittuja rangaistus- eli kuritushuonevankeja. Miehet olivat yleensä syyllistyneet juopumuksen ja salakuljetuksen kaltaisiin pienempiin rikoksiin, mutta naisia tuomittiin kehruuhuoneeseen myös törkeistä rikoksista, sillä naisia varten ei ollut muunlaisia rangaistuslaitoksia. Vähitellen Turun kehruuhuoneesta muodostui nimenomaan naisille tarkoitettu vankila.

Kehruuhuone sijaitsi Linnankadun ja silloisen Kehruuhuoneenkadun (nyk. Eskelinkatu) kulmassa. 1800-luvulla laitoksen käytössä oli kaksi rakennusta, joissa vangit asuivat suurissa yhteishuoneissa. Vaikka yksinäissellijärjestelmää pidettiin kasvatuksellisessa mielessä tehokkaampana kuin yhteisvankeutta, Suomen vankilat olivat vuosisadan loppupuolelle saakka niin vanhanaikaisia, että vankeusrangaistus tarkoitti väistämättä yhteisvankeutta (Virtanen, 1944, s. 27, 31–32, 35–37). Sellivankiloita rakennettiin vasta 1870-luvulta lähtien, naisille Hämeenlinnaan 1880-luvun alussa.

Turun kehruuhuoneen vangit kehräsivät villaa, käsittelivät pellavaa, kutoivat kangasta ja valmistivat vaatteita sekä kehruuhuoneen omiin tarpeisiin että muiden laitosten käyttöön. Osa vangeista auttoi ruuanvalmistuksessa ja siivouksessa. (Annola 2023.)

Kehruuhuone kärsi jatkuvasta tilanahtaudesta, ja vuonna 1819 Lappeenrantaan avattiinkin toinen samanlainen laitos. Kahden kehruuhuoneen vastuualueet jaettiin siten, että Turkuun jäivät vain Etelä- ja Lounais-Suomesta kotoisin olevat irtolaisnaiset. Lappeenrannan kehruuhuoneeseen sijoitettiin muualta maasta tulevat irtolaisnaiset sekä kaikki naispuoliset rangaistusvangit – kuten esimerkiksi lapsenmurhasta tai varkauksista tuomitut naiset. Kehruuhuoneet toimivat vuoteen 1881 saakka, minkä jälkeen kaikki naisvangit siirrettiin Hämeenlinnaan avattuun uuteen, ajanmukaiseen sellivankilaan. (Virtanen, 1944, s. 376–378; Pulma, 1994, s. 56.)

Kehruuhuoneen henkilökunta ja arkisto

Turun kehruuhuonetta valvoi johtokunta, johon esimerkiksi 1820-luvulla kuului Turun ja Porin läänin maaherra, Turun kaupungin poliisimestari ja kaksi muuta jäsentä. Johtokunta pani toimeen ylemmiltä tahoilta saapuneet määräykset, säänteli tuotantoa ja tavarantoimituksia, hankki urakkahuutokaupalla laitoksen ruoka- ja käsityötarpeet sekä palkkasi (ja tarvittaessa myös erotti) henkilökuntaa. (Annola 2023, 63.)

Laitoksen jokapäiväisestä toiminnasta oli vastuussa johtaja, jota kutsuttiin päällysmieheksi. Kehruuhuoneessa oli myös palkattuja vartijoita, naispuolinen kehruunopettaja sekä saarnaaja ja lääkäri, joista kaksi viimeksi mainittua vierailivat laitoksessa säännöllisin väliajoin. Saarnaajan tehtävänä oli paitsi huolehtia vankien hengenelämästä myös pitää kehruuhuoneen kirkonkirjat ajan tasalla.

Pääosaa kehruuhuoneeseen liittyvistä asiakirjoista säilytetään Kansallisarkiston Turun toimipisteessä. Johtokunnan työskentelystä on säilynyt kokouspöytäkirjoja ja kirjeenvaihtoa, päällysmiehen toiminnasta puolestaan vankiluetteloita ja tiliasiakirjoja. Arkistossa on myös lääkärin laatimia sairasluetteloita ja lääkereseptejä sekä kirkonkirjamateriaalia, pohjapiirroksia, urakkasuunnitelma ja ruokajärjestyksiä.

Kerroksellinen vankilatila

Kehruuhuoneen asiakirjat ovat syntyneet hallinnon ja talouden tarpeisiin. Ne sisältävät niukasti tietoa muista asioista, eivätkä naisvankien äänet pääse niissä kuuluviin. Miten tätä niukkaa, pirstaleista ja yksipuolista lähdeaineistoa voisi lähestyä niin, että kehruuhuoneesta muodostuisi mahdollisimman monipuolinen kuva?

Ajattelun avuksi voi ottaa ranskalaisfilosofi Henri Lefebvren teorian tilan sosiaalisesta tuottamisesta. Lefebvren mukaan tilaa tuotetaan millä tahansa hetkellä kolmella eri tasolla: käsitteellistettynä, havaittuna ja elettynä tilana (Lefebvre 1991). On mahdollista ajatella, että myös Turun kehruuhuonetta tuotettiin millä tahansa hetkellä näillä kolmella tasolla – tai kolmella tavalla.

Ajatus tilan kerroksellisuudesta kannustaa lukemaan kehruuhuoneen asiakirjoja moniulotteisesti, toisin kuin vanhemmassa vankilatutkimuksessa on tehty. Lefebvren kolmijako toimii ikään kuin muistilistana siitä, millaisia asioita tutkijan tulee pohtia lähteiden äärelle pysähtyessään.

Esimerkkejä johtokunnan pöytäkirjoista

Syyskuussa 1820 kehruuhuoneen johtokunnan pöytäkirjaan merkittiin seuraava tapaus:

”Kauppias Gylichin kehruuhuoneen päiväkirjaan tekemän merkinnän mukaan hän oli eräänä sunnuntaina Jumalanpalveluksen aikaan havainnut kehruuhuonevankien juoksentelevan edestakaisin Portaissa. – – Päällysmies Sarin kutsuttiin paikalle ja häntä kehotettiin valvomaan, ettei sellaista huonoa tapaa vastaisuudessa esiinny.” (6.9.1820)

Muutamaa vuotta myöhemmin johtokunta pohti kokouksessaan kehruuhuoneen tilaratkaisuja:

”… olisi monessa suhteessa hyödyllistä erottaa muista kehruuhuonevangeista kehruuhuoneeseen laitetut Romanit, joista viimeksi mainittuja varten sellaisessa tapauksessa olisi tarpeen varustaa lämpimäksi huoneeksi aiemmin kylmänä käytetty niin sanottu Tataari-huone…” (10.6.1822)

Joulukuussa 1825 puolestaan johtokunta käsitteli väitteitä siitä, että kehruuhuoneella harjoitettiin mustan pörssin kauppaa:

”…joku vangeista oli ilmiantanut [kehruuhuoneella vierailleelle senaatin virkamiehelle] päällysmies Sarinin ja tämän Äidin, Leski Sarinin, jotka kummatkin asuvat siellä [laitoksella], siitä että he ovat pidemmän aikaa harjoittaneet siellä luvatonta kauppaa myymällä kahvia ja paloviinaa niille Kehruuhuonevangeille, jotka ovat saaneet hankituksi rahaa…” (15.12.1825)

Miten pöytäkirjoja voi lukea?

Alla olevassa taulukossa on esitetty, miten Lefebvren kolmijakoon perustuva ”muistilista” toimii käytännössä. Pöytäkirjakatkelmista voi lukea niin käsittellistettyä, havaittua kuin elettyäkin vankilaa:

Pöytäkirjoissa kiteytyy aikakauden rangaistusideologia, jonka keskiössä oli vankien kurinalaistaminen sekä siihen liittyvä valvonta ja dokumentointi. Jo pelkkä asiakirjan laatiminen uusinsi tätä ideologiaa ja tuotti samalla vankilaa. Samaan aikaan pöytäkirjoista voi kuitenkin jäljittää  konkreettisia käytäntöjä, arkipäivän järjestelyjä, joilla vangeille oli tarkoitus synnyttää kurin kokemuksia. Nekin olivat tapa tuottaa vankilaa. Kolmanneksi pöytäkirjat saattavat sisältää myös pieniä viitteitä siitä, miten vangit itse kokivat kurin ja miten he reagoivat siihen. Myös heidän toimijuutensa tuotti omalta osaltaan vankilaa.

Näin syntyy moniulotteinen kuva siitä, mitä 1800-luvun naisvankila oikeastaan tarkoitti ja miten sitä rakennettiin. Kun tarkasteluun otetaan pöytäkirjoja ja muita dokumentteja pidemmältä aikaväliltä ja useammista vankiloista, on kenties mahdollista hahmottaa vankilan tuottamisessa tapahtuneita muutoksia sekä muutoksen taustalla vaikuttaneita mekanismeja. Huomiota on tietenkin hyvä kiinnittää myös siihen, miten kurinpitoon liittyvät ulottuvuudet kytkeytyivät esimerkiksi hoivaan ja uskontoon vankilan muurien sisällä.

—

Lähteet ja kirjallisuus:

Tämä blogikirjoitus perustuu akatemiatutkijahankkeeni tutkimussuunnitelmaan sekä esitelmään, jonka pidin 1800-luvun tutkimuksen päivillä kesäkuussa 2022.

Turun kehruuhuoneen johtokunnan pöytäkirjat. Turun kehruuhuoneen arkisto, Kansallisarkisto.

Annola, Johanna (2023) Vankeusmaantieteellinen näkökulma Turun kehruuhuoneeseen, 1820–1825. Kriminologia, 3(1), 60–72.

Lefebvre, Henri (1991) The Production of Space. Blackwell.

Virtanen, Veikko (1944) Suomen vankeinhoito I. Helsinki: SKS.