Kuten edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, olen monimuotopuolella opiskeleva tuleva sosionomi (AMK), joten tämäkin teksti tulee siitä näkökulmasta. Uskon kuitenkin, että kuka tahansa voi samaistua näihin ajatuksiin.
Olen huomannut, että olen aika kova asettamaan itselleni vaatimuksia, myös opintojen saralla. Muistan elävästi kuinka ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana saatoin pettyä syvästi, jos sain ”vain” nelosen (asteikko siis 0–5) tentistä ja ajattelin, että en saanut annettua parasta itsestäni.
Kelataanpa eteenpäin nykypäivään; olen todella tyytyväinen, vaikka saisin tentistä alimman mahdollisen hyväksytyn numeron, eli ykkösen. Melkoisen suuri muutos on siis tapahtunut tässä muutaman vuoden aikana, mikä on saanut asenteeni muuttumaan niin konkreettisesti?
Ole armollinen
Suurin syy asenteeni muuttumiselle on ollut yksinkertaisesti se, että olen kokenut paljon asioita tässä muutaman vuoden aikana. Lähtökohtaisestikin oma elämäntilanteeni on muuttunut suuresti viime vuosina, enkä ole pystynyt samalla tavoin panostamaan opiskeluihin kuin mitä ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana.
Menemättä sen tarkempiin yksityiskohtiin, haluan nostaa esiin muutamia oppimiani asioita. Itseään kohtaan kannattaa ja pitää olla armollinen. Sen sijaan, että vaadin itseltäni hyviä arvosanoja sekä parasta mahdollista suoritusta, olen oppinut antamaan itselleni siimaa opiskelujen suhteen.
Silloin, kun omat voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä, on osattava löysätä eri elämänalueilla. Itse en tätä aluksi osannut ja voimavarat ehtivät loppumaan. Tämä taas aiheutti lisää ylimääräistä stressiä ja painotaakkaa arkeen, jolloin oravanpyörä olikin valmis.
Loppujen lopuksi valmistumiseen vaaditaan opintopisteitä, ei huippukeskiarvoa. Minulle riittää, että hoidan kurssit kunnialla läpi ja saan niistä suoritusmerkinnät. Onko sillä siis niin suurta väliä, jos kaikki arvosanat eivät ole kiitettäviä? Mielestäni ei. Ei, vaikka arvosanat olisivatkin ykkösen ja kolmosen väliltä.
Armollisuutta voi noudattaa myös työelämässä
Armollisuuden hoksaaminen on auttanut minua työelämässä. Olen tehnyt opintojen ohella osa-aikaisia oman alan töitä. Aluksi vaadin itseltäni kaikenkattavaa täydellisyyttä. Lopulta oma esimiehenikin huomautti, että ei aina tarvitse näin paneutuneesti tai tehokkaasti suorittaa työtehtäviä.
Työelämässä kaivataan taitoa ylläpitää omaa työkykyä ja tehdä työtehtävät mieluummin tasaisen hyvin kuin ylitehokkaasti itsensä loppuun polttaen. Nyt koen tekeväni juuri tällä tavoin töitä, ja jaksamiseni onkin parantunut huimasti.
Opintojani on puolitoista vuotta jäljellä, ja aion antaa itselleni tänä aikana mahdollisuuden nauttia opinnoistani, työstäni sekä elämästä muutenkin. Suurin apu on empatia itseäni kohtaan, ja tällöin voimavarani riittävät kokonaisvaltaisempaan kasvuun. Koulusta voi siis oppia muutakin kuin vain pakolliset oman alan aiheet – voi myös kasvaa ihmisenä.
Kommentit