Suomen Kielitieteellinen yhdistys järjesti Kielitieteen päivillä 18.– 20.5.2026 Joensuussa ajankohtaisen ja kaikkia kielialoja koskettavan paneelikeskustelun, jossa aiheena oli kielten tutkintokoulutusten tulevaisuus rahoitusmallin ja muuttuvan yhteiskunnan ristipaineissa. Keskustelijoina paneelissa olivat Leena Kolehmainen ja Lari Kotilainen Helsingin yliopistosta, Maarit Koponen Itä-Suomen yliopistosta sekä Liisa Mustanoja omasta kielten yksiköstämme Tampereen yliopistosta.
Erityisesti vieraiden kielten tutkinnoissa hakijamäärät, aloituspaikat ja työtehtävät ovat vuosien aikana vähentyneet. Vieraiden kielten opetus peruskoulussa ja toisella asteella on viime vuosikymmenten aikana heikentynyt, ja tämä näkyy myös opiskelijoiden kielitaidossa. Oman haasteensa kielialoille tuo volyymia kohti ohjaava rahoitusmalli, sillä monissa kielten oppiaineissa opiskelu pohjautuu pienryhmiin, eivätkä massaluennot ole aina vaihtoehto. Keskustelijoita huoletti myös nykyinen asenneilmapiiri, jossa vieraiden kielten opiskelua ei välttämättä nähdä enää yhtä tärkeänä kuin ennen.
– Yhteiskunnallinen diskurssi tuntuu olevan, että kansainvälisessä kanssakäymisessä riittää aina englanti. Samalla esimerkiksi ruotsin kielen tulkeista ja kääntäjistä on pulaa niin Suomessa, Ruotsissa kuin EU-tasollakin. Erityisen hankala tilanne on oikeustulkkauksessa, Koponen totesi paneelissa.
Paneelissa nousi toisaalta esiin myös ideoita kielten tutkinto-ohjelmien kiinnostavuuden lisäämiseen. Paljon kiinnostusta herätti Jyväskylän yliopiston koordinoima SARAVE-hanke, joka edistää yliopistojen yhteistyötä saksan, ranskan ja venäjän oppiaineissa. Hankkeen tavoitteena on edistää ristiinopiskelumahdollisuuksia sekä tarjota uusi reitti kielten tutkintoon myös sellaisille opiskelijoille, joilla ei ole aiempaa kielitaitoa. Hanke herätti paneelissa pohdintaa siitä, millaista lähtötasoa kielten tutkinnoissa voi ja tulee odottaa opiskelijoilta.
– Myös suomen kielen oppiaineessa tulisi miettiä saavutettavuutta. Esimerkiksi S2-opettajalta vaaditaan äidinkielistä taitotasoa, vaikka oikeasti tärkeämpää ovat muun muassa analyyttiset kyvyt. Tässä asiassa on nähtävissä tiettyä elitismiä, josta pitäisi päästä irrottautumaan, Kotilainen pohti.
Tekoäly – uhka vai mahdollisuus?
Nykyhetken kuuma peruna eli tekoäly nousi esiin myös paneelikeskustelussa. Tekoälyn on povattu vievän työt kieliasiantuntijoilta ja varsinkin kääntäjiltä, mutta tähän keskustelijat suhtautuivat kriittisesti.
– Tässä toistuu sama sykli kuin ennenkin. Aina kun tulee jotakin uutta kieliteknologiaa, povataan kääntäjän työn loppumista. Silti professio on edelleen täällä. Käännösalalla meidän on pitänyt ennenkin näyttää ja todistaa, mitä teemme ja miksi se on tärkeää. Nyt muutkin kielialat ovat saman edessä, Koponen sanoi.
– Tekoäly ei toisaalta voi myöskään tehdä kaikkea. Herkissä ja luottamusta vaativissa tilanteissa sitä ei voi käyttää, esimerkiksi asiointitulkkauksessa ja luottamuksellisten tekstien kohdalla, lisäsi Kolehmainen.
Pohdintaa herätti myös kysymys siitä, millainen rooli tekoälyllä tulisi olla kielten tutkinto-ohjelmissa. Pitäisikö tekoälytaidot sisällyttää tulevaisuudessa osaksi opetussuunnitelmaa? Paneelissa oli eriäviä mielipiteitä siitä, lisäisikö tämä alan kiinnostavuutta ja ajankohtaisuutta vai ei, sillä vaikka tekoälytaidoille onkin kasvava tarve, osa opiskelijoista myös suhtautuu tekoälyyn hyvin kriittisesti.
Kaiken kaikkiaan keskustelun ytimeen nousi kielialojen vetovoimaisuus opiskelukohteena. Suurelle yleisölle kielialat saattavat näyttäytyä pilkunviilauksena ja kieliopista nipottamisena, vaikka todellisuudessa kielialojen asiantuntijuus on jotain aivan muuta. Kielialojen tulevaisuuden kannalta erityisen tärkeäksi saattaa osoittautua se, miten viestimme omasta toiminnastamme.
– Mielikuvat ovat tärkeitä. Mitä voimme tehdä, jotta juuri meiltä saatava tutkinto olisi houkutteleva? On tärkeää kommunikoida ulospäin, mihin kielialoja yhteiskunnassa tarvitaan, Mustanoja tiivisti.
