Tehtävä ammattikorkeakoulussa

Olen pohdiskellut, miksi kehittyvät yhteiskunnat alkoivat kustantaa koulutuksen yhteisistä verovaroista. Miksei perustarpeita; ruokaa, lämpöä, suojaa säältä? No, niitäkin osittain silloin, kun puute on suurin. Selitys lienee, että haluttiin varmistaa yhteiskuntajärjestelmän säilyminen, rauhanomainen kehittyminen ja valitun suunnan jatkuminen. Sitoa suurin osa kansasta kehittämään eikä särkemään, palvelemaan muita eikä sortamaan, estää pelkkä oman edun osaoptimointi, kapinat ja anarkia. Se on edelleen ammattikorkeakoulunkin tehtävä.

Toki laki määrittelee tehtävät konkreettisemmin, mutta suuressa kuvassa näen ne keinoina edellisen toteuttamiseen. Kokonaisuus vaatii sitten monia eriytyneitä osatehtäviä. Itsekin olen ollut seitsemässä erilaisessa 37-vuotisen täällä oloni aikana. Ja sitä ennen valmistumiseni jälkeen parissa muussakin yksityisellä sektorilla. Kaikissa motivaatiota antavaa merkityksellisyyttä tuntien.

Lama ja työttömyys kurittivat Suomea 90-luvulla. Iltojen ja viikonlopun täydennyskoulutuksien ansiosta elin opettajana täystyöllisyydessä, ja ylikin. Talvikaudella lapsiperheen isä oli liikaa pois kotoa, ja sielläkin usein työn ääressä.

Seuraavat 20 vuotta menivät koko ajan TAMKissa uutta rakentaen. Kuluva vuosikymmen on ollut työssä, yhteiskunnassa ja koko maailmalla äkkikäännösten ja myllerryksen aikaa. Viime aikoina varautumisseminaareihin osallistuessa tulevaisuuskin on näkynyt synkkänä. Vaikka vain varaudutaan. Mutta katson eteenpäin presidentti Koiviston periaatteella: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

No miten omasta mielestä meni? Meni. Kuinka monesti olenkaan kuullut töissä, että ”tähän tai tänne pitää saada parhaat tekijät”. Olen usein sanonut, että emme voi odottaa parhaita tekemään kaikkea. Kyllä meidän keskinkertaisten pitää tehdä osa töistä. Loppuu muuten tekijät kesken.

Mutta itse kysymykseen; välillä meni paremmin, toisinaan taas ei. Presidentti Niinistön suosimaa ilmaisua mukaellen, olen pyrkinyt olemaan ”tolkun mies”. Asiasta riippuen sekään ei aina tietenkään ole kaikkien mielestä onnistunut.

Olen nauttinut itsensä kehittämisen ja osaamisensa hyödyntämisen mahdollistavasta upeasta työyhteisöstä, työn imusta, haastavistakin ratkaisujen löytämisestä, työkavereiden auttamisesta, rutiineihin ”systeemien” kehittämisestä, miellyttävistä ihmisistä, merkityksellisyyden kokemuksesta. Väliin on tietenkin turhauttanut, ärsyttänyt (kuten moni on huomannut), masentanut, väsyttänyt, itkettänytkin. Toisinaan kipuillut omien arvojen ja ympäröivän yhteisön odotusten ristiriidassa. Siitä ei vielä tässä elämässä pääse eroon.

Hyvää jatkoa TAMKille, kaikille tamkilaisille, ja erityisesti tulevaisuuden tekijöille, opiskelijoillemme! Olette kaikki voittavassa joukkueessa.

Mikko Naukkarinen, kohta päätoiminen pappa