Pertti Koistinen
Joulu on jo lähellä ja pian kaikki luukut avattu, paitsi tämä viimeinen: ”Tulisiko Raamattu kääntää köyhien kielelle?” En tiedä miksi, mutta aina näin joulun alla, kun yhdet juhlivat kulutusjuhlia ja toiset kärvöttelevät toimeentulon rajalla, en voi väistää ajatusta, jonka Paavo Haavikko esitti jo kaksikymmentä vuotta sitten (1996). Hän kirjoitti runon “Bibeln bör översättas till fattigas språk”. Jollakin tapaa tuo ajatus tuntuu nyt ajankohtaisemmalta kuin koskaan ennen. Näin yksin jo siitä syystä, että Suomen talouskasvu on huipussaan, mutta juuri sen nimissä hallitus lupaa leikata työttömiltä ja lisää työttömien nöyryytystä työttömyysturvan aktiivimallin avulla.
Hyvinvoinnin lupaus
Yhteiskunnan johtaminen perustuu suurelta osin yltäkylläisyyden ja valoisampien päivien lupaukseen – se on hallinnan keino. Niin sodan jälkeinen rakennuskausi kuin Kekkosen ajan vetoomukset korostivat kysymystä ”onko maallamme malttia vaurastua”. Myös IT-boomin ja Nokian ympärille rakentuneet lupaukset, olivat hyviä esimerkkejä tästä linajuksesta.
Samanlaisia lupauksia voidaan löytää myös muista maista ja EU:nkin poliittinen lupaus perustuu kasvuun, täystyöllisyyteen ja yleiseen hyvinvointiin, jonka ajatellaan leviävän maasta toiseen ja tavoittavan myös kehityksessä jäljempänä olevat alueet. (EC: White paper on growth, competitiveness, employment 1993; Lissabonin strategia 2000; EC: Euroopan talouden elvytyssuunnitelma 2008 /http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=COM:2008:0800:FIN:FI:PDF).
Tätä samaa politiikkaa on jatkanut Sipilän hallitus. Kaikkia poliittisia uudistuksia oli sitten kyse SOTE-uudistuksesta, koulutuspolitiikasta tai työvoimapolitiikasta, tehdään ensin orastavan sitten jatkuvan talouskasvun nimissä. Tämä on se ainut jumala joka hallitusta ja taloudellista eliittiä kiinnostaa ja yhdistää.
Talouskasvun nimissä
Niin valtiovarainministeriön kuin Suomen Pankin ennusteiden mukaan Suomen talous kasvaa tänä vuonna 3,1 prosenttia ja seuraavanakin vuonna 2,5 prosenttia. Tällaisia kasvulukuja pidetään eurooppalaisissa mittasuhteissa korkeana ja poikkeuksellista. Tällaiselle kasvupolitiikalle on hallituksen piirissä laaja tuki ja sen ajatellaan lisäävän työllisyyttä, pienentävät julkisen talouden alijäämä sekä hillitsevän velkaantumista. Joulupöydässä ei enää loihdita isää, poikaa ja pyhää henkeä, vaan talouskasvua, kilpailukykyä ja työllisyyttä. Kaikki muut arvot ovat toissijaisia tai julistettu pannaan.
Politiikan historia osoittaa kuitenkin, että talouskasvun ajat ovat sosiaalipolitiikan kannalta kohtalokkaita. Talouskasvu ja sen tavoittelu yksipuolistaa politiikan ja sokaisee päätöksentekijöiden silmät. Talous-, työvoima- ja hyvinvointipoliittisia uudistuksia tehdään talouskasvun nimissä, mutta samalla unohdetaan, että uudistuksiin saattaa sisältyä vakavia ja pitkälle tulevaisuuteen suuntautuvia sosiaalipoliittisia ongelmia. Yhteiskunta käy kuuroiksi sosiaalisille ongelmille ja uudistus tarpeille.
Talouskasvun nimissä siirretään sivuun niin ympäristökysymykset, kansalaisten sosiaaliset oikeudet, kuin huoli tulevien sukupolvien sosiaaliturvasta, eläkkeiden riittävyydestä, ja hyvinvoinnista. Kestävän talouskehityksen, kehitysyhteistyön ja liikkuvan väestön sosiaalisten oikeuksien kehittäminen ovat nytkin jätetty taka-alalle (Schmelzer 2015; Venables 2009).
Sosiaalipolitiikan dilemma
Sosiaalipolitiikalle talouskasvu on dilemma. Yhtäältä sosiaalipolitiikkaa ja sosiaalisia uudistuksia perustellaan sosiaalisten oikeuksien näkökulmasta, mutta silloinkin perusteluna käytetään usein kasvanutta varallisuutta, kohtuullista osuutta hyvinvoinnista (Tittmus 1958) ja oikeutta kehitykseen (Unesco; Uniseff; universaalit ihmisoikeudet). Talouskasvulla tuntuisi siis olevan kolmoissidos siihen, miten sosiaalipolitiikkaa perustellaan. Yhtäältä sosiaalipolitiikka tukee yksilöitä, perheitä ja ryhmiä vaikeina aikoina tulonsiirtojen ja tulonjaon avulla. Toisaalta sosiaalipolitiikkaa tukee yhteiskunnan eheyttä ja sitä kautta pitkällä tähtäyksellä talouskasvun edellytyksiä. Kolmanneksi sosiaalipolitiikka tukee yhteiskunnassa osallisuutta ja yhteenkuuluvuutta.
Näin ajateltiin ja toimittiin silloin kun hyvinvointivaltio oli voimissaan. Nyt voidaan kuitenkin kysyä, onko sosiaalipolitiikan ja talouskasvun välinen suhde muuttunut ja kenties murtunut. Kun tarkastellaan tuloerojen kasvua ja ympäristökysymyksiä herää kysymys onko talouspolitiikka ja globaali talous irronnut sosiaalisesta perustaan? Edellyttäisikö uusi tilanne sitä, että materiaalisen ja kulutustavaroiden tuotantoon perustuvan talouden sijasta korostettaisiin sosiaalisesti ja ympäristön suhteen kestävää taloutta mukaan lukien immateriaalinen kasvu, demokraattinen ja vastuullistava ruokatalous? Tulisiko lama-aikoina syntyneet taloudelliset ja sosiaaliset ideat, kuten kierrätystalous, demokraattinen ja solidaarinen jakotalous, ja säästäminen nostaa politiikan ohjenuoraksi.
Muita suuria kysymyksiä ovat edelleen se, miten ratkaistaan liikkuvan työvoiman ja pakolaisten sosiaaliset oikeudet (James 2014; Steward & Huerta 2009). Ja miten ylipäätään ratkaistaan tulevien sukupolvien oikeudet sosiaalisesti turvalliseen elämään. Ne ovat tämän päivän polttavia eettisiä ja poliittisia kysymyksiä, jotka on ratkaistava nyt, eikä niitä voi siirtää myöhemmäksi tai muille.
Tarvitaan käänne
Tarvitaan käänne sekä ajattelussa että toiminnassa, mutta mistä alkaisin. Sosiaalipoliitikot ovat olleet voimattomia pyrkiessään vakuuttamaan päätöksentekijöitä siitä, että tulevaisuuden valinnat on tehtävä nyt ja toisaalta, että sosiaaliset uudistukset ovat yhteiskunnan tulevaisuuden, ja myös taloudellisen menestyksen, kannalta avainasemassa. Onko siis vaihdettava reseptiä? Onko palattava Paavo Haavikon teksteihin? Onko luettava ääneen Haavikon sanat?
Bibeln bör översättas till de fattigas språk.
Fattigdomen bör predikas för de fattiga.
Fattigdomen är som skuggan. Den slipper man inte.
Den är en alltomfattande signalen och personnummer.
De fattiga kan inte räknas. De fattiga har ingen antal.
Varje fattigdom är stor som värdlsaltet.
Den fattige använder sig förgäves till mörkret. Det är dövt.
Den fattige är varken ung eller gammal. Han är fattig.
Ett människovärdigt liv är den fattiges ända dröm,
Eftersom människan inte har något värde.
Fattigdomen är ett tempel och fattigdomen är en bön.
Fattigdomen är en ständigbön som varken kräver eller tackar.
Ingenting är gratis för den fattige eftersom den fattige
inte kan betala för någonting.
(Paavo Haavikko: Pahin ja paras. 1996)
Suositeltavaa lukemist
Haavikko, P. (1996) Pahin ja paras.
James, P. (2014) Faces of globalization and the borders of states: from asylum seekers to citizens. Journal Citizenship Studies Volume 18, 2014 – Issue 2:
Steward. K & Huerta M. (2009) A share of new growth for children? Policies for the very young in non-EU Europe and the CIS. Journal of European Social Policy May 2009 vol. 19 no. 2 160-173
Schmelzer, M. (2015) The growth paradigm: History, hegemony, and the contested making of economic growthmanship. Ecological Economics 118 (2015) 262–271.
Tittmus, R., (1958) Essays on the Welfare State.
Venables, A.(2009) Rethinking Economic Growth in a Globalizing World: An Economic Geography Lens. African Development Review Volume 21, Issue 2, pages 331–351, September/Septembre 2009
Nylynd O. (2017) Röyhkeys.
Kommentit