Koronaepidemiaa on jatkanut jo yli kaksi vuotta, ja yhä me odotamme sen päättyvän jonakin kirkkaana päivänä ja paluun normaaliin alkavan. Tämän toivossa, päivästä ja viikosta toiseen, me odotamme uusia ohjeita. Media onkin niitä tulvillaan: THL, HUS, STM, päälliköitä päälliköiden jälkeen, melkein samoja totuuksia, mutta ei välttämättä vielä tutkimustietoa ja evidenssiä. Koronakriisi on kuin suuri narraatio, jota koko ajan muovaamme.
Kun Marinin hallitus päätti oppivelvollisuuden laajentamisesta 18 ikävuoteen, se sai aikaan poliittisen myrskyn. Puolustajien mukaan kaikille yhteinen ja hyvätasoinen koulutus estäisi syrjäytymistä ja tasoittaisi tietä tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan. Vastustajat epäilevät koulutusajan pidentämisen mielekkyyttä ja väittävät eriarvoisuuden poistamiseen olevan parempiakin keinoja kuin koulutus (Ylen kysely, kesäkuu 2020). Jotkut epäilevät jopa opettajien jaksamista (Uusisuomi 10.11.2020) Miten siis on, voiko oppivelvollisuuden laajentamisesta olla apua?
(Kuva:"Maskien ei pitänyt olla politiikkaa" (Eriana Ruiz) The Brookhaven Courie 17.7.2020) Avoimissa ja demokraattiseen päätöksentekoon pohjautuvissa yhteiskunnissa on totuttu siihen, että poliittisia päätöksiä valmistellaan tutkimustietoon perustuen ja virkavastuulla toimivien asiantuntijoiden arvioita kuunnellen. Koronaviruspandemian ja taloudellisten saneerausten aikana olemme kuitenkin joutuneet todistamaan jotain muuta. Niin poliittiset päätöksentekijät, yritykset kuin kotitaloudetkin ovat joutuneet tekemään päätöksiä puutteellisen ja epävarman tiedon varassa, vaikka päätöksillä on suoria ja epäsuoria vaikutuksia kansalaisten terveyteen, hyvinvointiin ja jopa henkeen.
Kaipolan tehtaiden sulkemista ja työntekijöiden irtisanomista käsitelleessä tilaisuudessa pääministeri Marinilta kysyttiin, että ”millä mielellä lähdette kotimatkalle”. Marin vastasi, että ”tietenkin ajatukset ovat ihmisten ja perheiden luona”. Lieneekö tämä ensimmäinen kerta Suomen historiassa, että pääministeri otti suoraan vastuuta ihmisten hädästä? Siltä se ainakin vaikuttaa sen perusteella millaisen keskustelun hänen kannanottonsa herätti irtisanomissuojasta ja yritysten vastuusta irtisanomistilanteissa. Kyse on nimittäin yhteiskunnan sosiaalisesta ja poliittisesta kestävyydestä ja siitä, miten rakennemuutosten ja joukkoirtisanomisten aiheuttamat inhimilliset, sosiaaliset ja taloudelliset kustannukset hallitaan ja jaetaan.
“Silloin kun talo palaa, palomiehet paikalla ja letkut valmiina, ei sovi seisoa housut kintuissa ja alkaa luennoida talon omistajalle vuoteessa tapahtuvan tupakoinnin vaaroista.” (Jackson 2019,73) Koronaviruksen (Covid19) leviämiseen yhteydessä olemme saaneet tuhdin oppitunnin epidemiologian perusteista. Matemaattisin mallein ja havainnekuvin meille on kerrottu pisaratartuntojen kerrannaisesta leviämistä. Niiden avulla päähämme on iskostettu sitä, miten tärkeää taudin ehkäisemisessä on katkaista sen lento, huolehtia hygieniasta ja rajoittaa ihmisten välisiä kosketuspintoja. Nyt edessämme on toinen koetus, olisi löydettävä oikea toimintamalli siihen, miten ehkäistään viruskriisin muuttuminen talouskriisiksi. On vain ajan kysymys, milloin koko talous sakkaa, ellei nopeasti löydetä poliittisesti hyväksyttäviä ja käytännössä toimivia keinoja katkaista talouskriisin leviäminen.
”Globalisaatio 1.0, joka alkoi vuoden 1492 tienoilla, muutti maailman suuresta keskikokoiseksi. Globalisaatio 2.0, jonka aikana syntyivät suuret monikansalliset yritykset, muutti maailman keskikokoisesta pieneksi. Vuoden 2 000 tienoilla globalisaatio 3.0 muutti maailman pienestä pikkuriikkisseksi”. Näihin Thomas Friedmanin sanoihin viitaten taloustieteen nobelisti Matthew Jackson (2019) piirtää kuvaa muuttuneesta maailmasta ja siitä, miten maailma tulvii olohuoneisiin ja iholle. Nykyisessä maailmassa emme voi enää elää eristyksissä, emmekä välttää kysymyksiä, jotka koskevat koko ihmiskuntaa. Mutta miten saada oikeaa ja luotettavaa tietoa? Miten hallita ja ohjata yhteiskunnan kehitystä?
Suomen kielessä tavataan sanoa, että ”nyt siltä karkasi mopo käsistä”, tarkoittaen, että jolta kulta karkasi asioiden hallinta tai realiteettien taju. Mutta entäpä jos ottaisimme kahvoista lujan otteen ja antaisimmekin mopon karata, vaikkapa vain kokeilun halusta. Kuvittelisimme globaalisti ilmassa leijuvat työmarkkinat ja sinne digitalisoidut työvoimapalvelut. Mitä silloin tapahtuisi?
