Olen aika lailla pettynyt työministeriin

Työministeri Jari Lindström on viime aikoina tehnyt useitakin ulostuloja ja kertonut kokemuksistaan työministerinä. Viimeisen ulostulon keskeisenä viestinä oli, että ”hän on aika lailla pettynyt ay-liikkeeseen” (HS 13.10.2018).  Kritiikin kärki kohdistuu ay-liikkeeseen, joka on kritisoinut hallituksen esityksiä heikentää työntekijöiden irtisanomissuojaa. Lindström on pettynyt ay-liikkeeseen, mutta entä jos minä työelämän tutkijana sanon, että “olen aika lailla pettynyt työministeriin”? Olen seurannut työministerin linjauksia koko hallituskauden ja kirjoittanutkin niistä. Nyt kurkistan taaksepäin aina vuoteen 2016 ja arvioin mitä tuli sanottua.

Suuret odotukset

Kun Jari Lindström astui työministerin tehtäviin, elettiin vaikeita aikoja. Suomen selviytyminen kansainvälisestä finanssikriisistä ja sitä seuranneesta lamasta takaisin kasvun tielle oli ollut hidasta ja työllisyys kangerteli.  Hallituksella oli siis täysi syy etsiä ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi. Toisaalta hallituksella oli vahva toimivalta ja ohjaksissa ministeri, jolla oli kiistatonta kokemusta niin ay-toiminnasta kuin työttömyydestäkin. Ministeri oli itsekin kokenut 1990-luvun rakennemuutoksen, työttömyyden, vaihtanut tehtäviä ja selviytynyt. Ehdinkin jo ajatella ja toivoa, että ministeri näyttäisi kyntensä, irrottautuisi aikaisempien hallitusten linjasta ja osoittanut niskoittelevalle eliitille kaapin paikan, niin kuin Merja Kyllönen teki liikenneministeriössä, kun virkamiehet eivät tahtoneet taipua ajattelemaan asioita uudestaan ja tukemaan ministeriä.

Kuitenkin ne toimet, joita työministeriö lähti Lindströmin johdolla ajamaan, herättivät pikemminkin kauhistusta ja epäilyä kuin toivoa.  Kirjoitin siitä huhtikuussa 2016 blogissani “Jari Lindström – onnistuja vai uhri?”. Esittelin hallituksen esitystä, jonka tavoitteena oli yrittäjyyden tukeminen ja sitä kautta työllisyyden edistäminen. Tavoite sisälsi kuitenkin myös työttömyysturvan saamisen ja työn vastaanottamisen ehtojen tiukentamisen, alueellista liikkuvuuden lisäämisen ja työttömille aiempaa tiukemman velvollisuuden osallistua työllistymistä edistäviin palveluihin. Tämän lisäksi työttömiä työhakijoita velvoitettiin antamaan työnantajalle työnäyte.

Ongelmallisimpia hallituksen esityksessä olivat ne toimet, jotka merkitsevät ammattisuojan ja työllisyysturvan murentamista. Kysyin: ”Miten on mahdollista, että nyt näitä esityksiä ajaa ministeri, joka tiedotustilaisuudessa kertoo itsekin menettäneen työpaikkansa ja sen jälkeen toimineen pienellä palkalla kuntosaliyrittäjänä. Onko kyseessä tuhkimotarina, jossa päähenkilö selviää vaikeuksien kautta voittoon vai onko kyse uhrista, joka paljastaa karvaat kokemuksensa ja antaa vahingon kiertää?”

Oliko syynä työttömyyskokemuksen jättämä arpi?

Yrittääkseni ymmärtää Lindströmin päätymistä kovaan keppilinjaan, pohdin tutkimuskirjallisuudessa esitettyä havaintoa työttömyyden jättämästä arvesta. Tutkimuskirjallisuudessa on nimittäin esitetty todisteita siitä, että kovia aikoja kokeneet saattavat ajautua koviin arvoihin. Esimerkiksi Knabe ja Rätsel (2011), jotka käyttivät Saksan väestöä edustavaa pitkittäisaineistoa, osoittivat, että työttömyyskokemuksen jättämän arven ja myöhemmän elämän tyytyväisyyden välillä on kausaalinen suhde. Heidän mukaansa työttömyyskokemus vaikuttaa sekä nykyiseen elämäntyytyväisyyteen että tulevaisuuden odotuksiin, ja sitä kautta toimii elämän tyytyväisyyttä alentavasti, vaikka ihminen työllistyisi.

Knabe ja Rätzel osoittivat myös, että itse asiassa työttömyyskokemuksen aiheuttama arpi on voimakkaampi niiden kohdalla, jotka ovat työllistyneet, kuin niiden kohdalla, jotka ovat toistamiseen kokeneet työttömyyttä. Kyselin selittäisikö tämä sitä, että Lindström odotusteni vastaisesti tarttui keppiin eikä porkkanaan?

Väärää lääkettä työttömälle

Palasin Sipilän hallituksen työvoimapolitiikan linjaan uudestaan lokakuussa 2016 blogissani ”Väärää lääkettä työttömälle” ja argumentoin näin: ”Nyt vuorossa ovat keinot, jotka tähtäävät palkkojen sopimuspohjaisten alarajan poistamiseen sekä työttömyysturvan entistä tiukempaan sääntelyyn. Kaiken tämän takana on ajatus, että työllisyysturvan ehtojen kiristäminen ja tilapäisten töiden vastaanottamisen helpottaminen madaltamalla työnantajan velvoitteita, rohkaisee työnantajia palkkaamaan työntekijöitä ja auttaa työttömiä integroitumaan takaisin työelämään. Mutta perustuvatko tällaiset reseptit faktoihin vai onko kyseessä vain ideologinen ajatus?”

Kysyin noin, sillä tiedossa olevien tutkimusten perusteella oli vaikea uskoa, että valittu poliittinen linja toimisi työttömien työllistymistä edistävästi. Perusteluja tälle epäilylle antoivat useat niin Suomessa kuin muuallakin tehdyt empiiriset tutkimukset, mutta ennen kaikkea Michael Gebelin ja Johannes Giesecken (2016) tutkimus, jossa selvitettiin, miten työllisyysturvan ehtojen heikentäminen on vaikuttanut Euroopassa nuorisotyöttömyyden tasoon ja määräaikaisten työsuhteiden kehitykseen.

Gebelin ja Giesecken (2016) tutkimus heitti nimittäin suuren epäilyn siihen, voiko työllisyysturvan höllentäminen ylipäätään olla tehokas ja toimiva keino alentaa työttömyyttä. Se antoi myös vahvan viitteen siitä, että toimenpiteet, jotka toimivat mahdollisesti pysyvässä työsuhteessa oleviin, kuten irtisanomissuoja, eivät välttämättä toimi epävakaissa työsuhteissa oleviin. On myös mahdollista, että höllennykset määräaikaisten työsuhteiden solmimisessa ja irtisanomisessa voivat merkitä sitä, että avoin työttömyys korvautuu epävakailla työsuhteilla. Jos taas määräaikaisten työsuhteiden osuus kasvaa ja määräaikaisuudesta tulee pysyvä tila, se johtaa sosiaalisten jakojen syvenemiseen työmarkkinoilla. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että ei ole olemassa mitään yleisesti toimivaa reseptiä, eikä työntekijöiden sosiaalisia oikeuksia rajaava politiikka tuota yhteiskunnan edun kannalta toivottua tulosta.

Miksi siten hallitus valitsi työttömien työnhakijoiden sosiaalisia oikeuksia kaventavan linjan?

Työvoimapolitiikan paradoksi

Jatkoin kesäkuussa 2018 aiheen käsittelyä ja kirjoitin blogin ”Työvoimapolitiikan paradoksi”, ja ihmettelin miksi työvoimapolitiikassa on ylipäätään ajauduttu näköalattomuuteen ja yksilöitä syyllistävään politiikkaan.

Kirjoitin: ”Työvoimapolitiikalla on kiistattomat ansiot, mutta nyt se on ajautunut näköalattomaan ja voimattomaan tilaan. Silloin kun hyvinvointivaltiota ja työvoimapolitiikkaa lähdettiin kehittämään, politiikan lähtökohtana oli suojella kansalaisia kohtalokkailta vastoinkäymisiltä. Kehittämällä vakuutuksia tapaturmien, sairauden, työttömyyden, leskeyden ja vanhuuden varalle, yhteiskunta on hyväksynyt ajatuksen, että yksilöiden kokemat riskit ovat luonteeltaan rakenteellisia ja yksilön oman kontrollin ulkopuolella (Rothstein 1994). Tämä näkökulma näkyi erityisesti työvoimapolitiikassa, joka on pyrkinyt puskuroimaan talouden epävakauden, rakennemuutosten, joukkoirtisanomisten ja työttömyyden aiheuttamia taloudellisia ja sosiaalisia riskejä. Nyt työvoimapolitiikassa on ajauduttu siihen, että työttömyydestä syyllistetään yksilöitä ja vastuuta yhteiskunnan rakenteellisista riskeistä siirretään yksilöille sekä kotitalouksille.”

Nyt, kun luen Lindströmin pettymyksestä, kyselen minäkin, että onko ylipäänsä mahdollista toivoa, että politiikka perustuisi näyttöön, tutkimustietoon ja hyväksyttäviin moraalisiin arvoihin? Onko meillä kansalaisina oikeutta toivoa, että johtavassa asemassa oleva poliitikko kuulisi järjen ääntä?