Suomella on erityistä kokemusta yhteiskuntasopimuksista, joilla on tavoiteltu rakenteellisia uudistuksia ja kansallisen kilpailukyvyn parantamista. Tulevaisuuteen kohdistuvana yhteiskunnallisena valintana yhteiskuntasopimus keskittyy parhaimmillaan suuriin kysymyksiin, joissa on sovittu taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen peruslinjoista sekä vallan ja hyvinvoinnin jaosta. Mutta miten tämä onnistuu tilanteessa, jossa taloudelliset ja yhteiskunnalliset intressit ovat eriytyneet ja talous globalisoitunut? Ovatko talouden ja politiikan etupiirit valmiit vallan ja vastuun jakoon?
Historian havinaa
Suomen historiassa on useitakin esimerkkejä siitä, että rakenteellisten ongelmien ratkaisemiseen on haettu laajaa poliittista tukea. Esimerkkejä tällaisista ovat sodan aikaiset sopimukset palkoista sekä elintarvikkeiden hinnoista. Käytännössä se edellytti hinta- ja palkkasääntelyä mutta myös edunjakoa pääomasektoreiden kuten vientiteollisuuden ja kotimarkkinatuotannon kesken sekä keskeisten intressiryhmien tunnistamista ja yhteiskunnan institutionaalisen rakenteen vahvistamista. Myöhemmin 1970 –luvulla kun yhteiskuntasopimus laajeni tulopoliittisiksi sopimuksiksi. Keinoina olivat keskitetyt ja koko palkansaajaväestöä sekä maataloustuottajia koskevat tulosopimukset sekä niitä vastaavat työ- ja sosiaalipoliittiset sopimukset. Sosiaalipoliittisten sopimusten liittäminen tulopolitiikkaan merkitsi, että yhteiskuntasopimuksiin sisällytettiin selvästi myös yhteiskunnallisia uudistuksia. Yhteiskuntarauhan ja poliittisen luottamuksen takaamiseksi tulopoliittisiin sopimuksiin liitettiin myös erityisiä valvonta- ja seurantajärjestelmiä sekä sopimusten seurantaa. Se puolestaan johti instituutioiden ja taloudellisen demokratian vahvistamiseen. Lopputuloksena oli sosiaalivaltion vahvistuminen, vallanjako ja sopimusyhteiskunnan muotoutuminen.
Tätä tietä kuljettiin aina 1990 –luvulle saakka, kunnes talouden kehitystä alettiin vauhdittaa purkamalla sääntelyä ja luopumalla keskitetyistä sopimuksista. Järjestelmää ei kuitenkaan kuopattu kokonaan ja lopullisesti, vaan tietyt sopimukselliset elementit esimerkiksi palkkojen kehityksessä ja työsuhteiden sääntelyssä säilyivät. Rakennemuutostilanteiden varalle luotiin jopa uusia sosiaaliturvan muotoja kuten muutosturva ja uudelleenkoulutusmahdollisuuksien vahvistaminen.
Vuodesta 2008 jatkunut vaikea kriisi on kypsyttänyt ajatuksia uudesta yhteiskuntasopimuksesta. Sen elementtejä, kuten keskitettyjen sopimusten osittainen paluu, oli havaittavissa jo Kataisen ja Vanhasen hallituskaudella, mutta Sipilän hallituksen paluu teemaan viestittää, että vahvakaan porvarillinen koalitio ei voi hallita ilman, että työmarkkinajärjestöt ja muut keskeiset yhteiskunnalliset instituutiot myötävaikuttavat talouden kehitystä koskeviin ratkaisuihin. Viime kevään epäonnistuneet yritykset päästä sopimukseen puolestaan osoittavat, että poliittisella eliitillä oli kovin kapea ja suorasukainen käsitys yhteiskuntasopimuksesta. Ajateltiin että laajan poliittisen mandaatin pohjalta hallitus voisi tehtailla yhteiskuntasopimuksen ja että siihen voitaisiin pakottaa sanktioin.
Yhteiskuntasopimuksen edellytykset
Vanha viisaus opettaa, että yhteiskuntasopimuksen aikaansaaminen edellyttää sopijaosapuolten olemassaolon ja intressien tunnistamista, vuoropuhelua ja yhteistoimintaa. Toisaalta ilmassa on myös merkkejä siitä, ettei perinteinen tulopoliittinen ajattelu riitä eikä sen sopijoiksi vain perinteiset työmarkkinajärjestöt vaan myös muut kansalaisjärjestöt ja laaja yhteiskunnallinen keskustelu talouden ja yhteiskunnan kehityksen suunnasta on välttämätöntä. Yksinomaan jo se tosiseikka, että myös talouden rakenteet ja taloudellinen järjestelmä ovat muuttuneet, edellyttävät, että tunnistetaan pääoman eri sektoreiden toinen toisestaan poikkeavat intressit sekä uudet vallan rakenteet. Kaikki tämä tapahtuu globalisoituneen kapitalismin oloissa.
Uutta tilanteessa on myös se, että jos ennen yhteiskuntasopimuksen puolesta puhuivat vain makrotalouspolitiikasta päättävät poliitikot ja ammattiyhdistyksen, niin nyt yhteiskuntasopimuksen puolesta puhuvat myös muut taloudelliset toimijat. Perinteisten talouden sektoreiden kuten teknologiateollisuuden, telakkateollisuuden, rakennusteollisuuden ja maatalouden rinnalla talouspoliittisiin linjauksiin haluavat vaikuttaa myös kaupan alan etujärjestöt ja kauppaketjut sekä julkistalouden talouden edustajat kuten kunnat, korkeakoulut ja sosiaalipoliittiset instituutiot. Näin siksi, että koulutus- ja hyvinvointipalvelujen tuottajat ovat merkittäviä taloudellisia toimijoita ja niillä on merkitystä muuhun taloudelliseen kehitykseen. Sosiaaliturva- ja eläkerahastot ovat merkittäviä taloudellisen vallan käyttäjiä ja globaaleja toimijoita. Näillä taloudellisilla toimijoilla, kapitalismin yksittäisillä pääomilla, on myös toinen toisestaan poikkeavia intressejä. Siinä missä teollisuus ja pienyrittäjät ajavat palkanalennuksia ja leikkauksia tulonsiirtoihin voin kaupan ala ja palvelualojen yrittäjät laajemminkin, edustavat kantaa, että talouden toimivuus edellyttää myös ostovoimaa ja luottamusta tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen suuntautuvaa yhteiskuntasopimusta ei siis voida toteuttaa vain vientiteollisuuden ja kriisialojen intresseistä, vaan sen tulisi kattaa laajasti myös sellaiset toiminnot ja alat, joilla haetaan kestävää kasvua.
Voi olla, että yhteiskuntien väliset kehityserot johtavat nyt siihen, että kukin maa rakentaa tulevaisuusratkaisunsa ja kriisipakettinsa omien edellytystensä mukaisesti ja tukeutuu protektionismiin, kansalliseen lainsäädäntöön ja sopimuksiin, mutta toimiiko se kun talous on kansainvälinen. Kun kyse on kapitalistisesta systeemistä, herää kysymys mihin mittaan sen kriisiä voidaan puskuroida ja säädellä kansallisin keinoin? Tähän saakka taloudellinen ja poliittinen eliitti ovat vaienneet näistä totuuksista ja ennen kaikkea siitä, että globaalin kapitalismin kriisiin olisi löydettävä ratkaisu kansainvälisen yhteistyön tietä. Yhdistämällä kansalliset ja kansainväliset ratkaisut toimiviksi kokonaisuuksiksi ja saamalla politiikalle myös kansan syvien rivien tuki, jotain voisi vaikka tapahtuakin.
Johtopäätöksiä
Keskustelu yhteiskuntasopimuksesta kertoo taloudesta ja politiikasta kolme keskeistä totuutta. Se osoittaa, että taloutta ei voida ohjata ilman sosiaalisten instituutioiden ja politiikan myötävaikutusta. Toisaalta pyrkimykset yhteiskuntasopimukseen korostuvat taloudellisten kriisienyhteydessä. Sopimuksia tarvittaisiin kuitenkin myös nousukausien varalle hillitsemään hintoja ja tuloerojen kasvua sekä turvaamaan kestävän kehityksen edellytykset. Kolmanneksi, toimivien yhteiskunnallisten sopimusten aikaansaaminen edellyttää politiikan laajentamista taloudellisen ja poliittisen eliitin ja valtarakenteiden ulkopuolelle. Näin ajatellen kyse on suuren linjan politiikasta, mutta onnistuuko se nykytilanteessa kun huomioidaan yhteiskunnassa vallitsevat valtarakenteet ja poliittisten intressien eriytyminen ja talouden entistä vahvemmat globaalit siteet? Selvää lienee kuitenkin se, ettei yhteiskuntasopimus voi perustua vain taloudellisen ja poliittisen eliitin keskinäiseen sopimukseen ja teknisiin ratkaisuihin, vaan sen tulisi perustua laajaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, vallan ja vastuunjakoon ja yhteiskunnan kehitystä koskevaan tietoon. Puheet työajan pidentämisestä kertovat joko poliitikkojen kyvyttömyydestä nähdä sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden kokonaisuutta tai sitten siitä, ettei vallanpitäjien intresseissä ei olekaan nähdä koko totuutta.
Kommentit