Itsensä työllistäjien uusi luokka?

Itsensä työllistäjistä on tullut kasvava ryhmä palvelujen tuottajina. Itsensä työllistäjien määrä on kuitenkin pienempi kuin mitä ennakkokäsitykset antaisivat olettaa. Itsensä työllistäjiä oli vuonna 2013 noin 152 000, mikä tarkoittaa 6 prosenttia 15-64 vuotiaasta työvoimasta.  Nämä tiedot perustuvat Tilastokeskuksen kyselyyn , jossa selvitettiin ilmiön laajuutta, itsensä työllistäjien ammatteja, koulutusta, taustoja, toimeentuloa ja sosiaaliturvaa.

Voidaanko siis sanoa, että paljon melua tyhjästä vai, tulisiko meidän kurkistaa numeroiden taakse ja pohtia ilmiön laajempia yhteyksiä? Argumentoin jäljempänä, että itsensä yrittäminen tulisi nähdä laajemmin rakenteellisissa yhteyksissään ja että nyt jos koskaan tarvittaisiin oikeudenmukaista ja kannustavaa työllisyysturvaa sekä säädöksiä, joilla luotaisiin toimivat linkit sosiaaliturvan, työlainsäädännön ja kilpailulakien kesken.

Ennen niin yleinen – nyt niin marginaalinen?

Ennen teollista tuotantoa ja palkkatyösuhteiden yleistymistä itsensä työllistäminen oli yleistä ja itsensä työllistäjiä olivat pientilalliset, metsurit, uittotyöläiset, hevosmiehet ja autoilijat sekä monet rakennusalan työntekijät kuten muurarit, kirvesmiehet, kivi- ja metallitöiden tekijät. Merkittävä osa palvelutyön tekijöistä, kuten siivoojat, kotiapulaiset, ompelijat ja kiertävät sepät ja kauppiaat, olivat itsensä työllistäjiä. Tällainen ammatin harjoittaminen loi pohjaa teolliselle ja työnantajan ja työntekijän sopimuksiin pohjautuvalle työlle.

Hyvinvointivaltion kehittyminen ja työsuhteiden sopimuksellinen formalisoituminen merkitsivät, että itsensä työllistäminen rajautuivat vain tietyille aloille ja tiettyihin ammatteihin. Pitkässä juoksussa itsensä työllistävien määrä alkoi laskea ja siitä tuli marginaalinen ilmiö, mutta nyt se on kääntynyt uudelleen kasvuun ja kasvu tapahtuu aivan uudessa yhteydessä; tuotantorakenteiden muuttuessa ja palkkatyöhön perustuvien sopimuksellisten järjestelmien purkautuessa.

Itsensä työllistäjät

Nykyään itsensä työllistäjiksi luetaan yksinyrittäjät, ammatinharjoittajat, freelancerit ja apurahan saajat. Itsensä työllistäjien ryhmä on palkansaajiin ja muita työllistäviin yrittäjiin. Ks.  Tilastokeskuksen luokitus

Tämä on faktaa…

Tilastokeskuksen selvitysten mukaan itsensä työllistäjiä oli noin 152 000 ja itsensä työllistäjien osuus koko työvoimasta olisi vain 6 % mutta määrä itsensä työllistävien määrä olisi kasvussa ja kaksinkertaistunut vuodesta 1993 vuoteen 2013. Samalla itsensä työllistävien toimialat ja ammattialat ovat muuttuneet ja itsensä työllistävien ryhmä on koulutukseltaan ja sosiaaliselta rakenteeltaan hyvin heterogeenien. ks. Itsensä työllistäjien yleisimmät ammatit 2013.

• Suurin osa 15–64-vuotiaista itsensä työllistäjistä on yksinyrittäjiä. Heitä oli noin 111 600 vuonna 2013. Ammatinharjoittajia oli 28 500 ja freelancereita ja apurahansaajia yhteensä noin 11 800.
• Suurin osa itsensä työllistäjistä toimii rakennus- ja palvelutyöntekijöinä, lainopillisen työn, sosiaalihuollon ja kulttuurialan erityisasiantuntijoina, kuljetustyöntekijöinä, liike-elämän ja hallinnon tehtävissä sekä hoivapalvelun ja terveydenhuollon tehtävissä.

Tiedetään myös, että…

Itsensä työllistäjät on hyvin heterogeeninen ryhmä niin sosiaalisen koostumuksen kuin sopimuksellisten käytäntöjenkin suhteen. Työllisyydessä, työajoissa ja sosiaaliturvassa tuli esille mm. seuraavat erot:

• Alityöllisyys on yleisempää itsensä työllistäjillä (8 %) kuin palkansaajilla, joista vain 5 prosenttia oli alityöllisiä vuonna 2013. Alityöllisyys on erityisesti freelancereiden ja apurahansaajien ongelma. Alityöllisten osuus oli tässä ryhmässä 22 prosenttia vuonna 2013, kun ammatin­harjoittajilla vastaava luku oli 9 ja yksinyrittäjillä 7 prosenttia.
• Myös osa-aikaisesti työskentely oli yleisintä freelancereilla (43 %). Yksinyrittäjien osa-aikaisuus oli lähes samaa tasoa (17 %) kuin palkansaajilla (14 %), ja ammatin­harjoittajien osa-aikaisuus jäi näiden ääripäiden väliin (20 %). Kaikista itsensä työllistäjistä 19 prosenttia teki osa-aikatyötä vuonna 2013.
• Osa-aikaisuus voi olla joko haluttua tai vastentahtoista eli johtua koko­aika­työn puutteesta. Kaikista osa-aikaisesti työskentelevistä itsensä työllistäjistä reilu neljäsosa (28 %) teki osa-aikatyötä, koska kokoaikatyötä ei ollut saatavilla. Myös palkansaajista lähes yhtä suuri osa teki vastentahtoisesti osa-aikatyötä (29 %).
• Itsensä työllistäjät ovat muita heikommassa asemassa myös palkkaturvan, työterveyshuollon, sosiaali- ja eläketurvan suhteen. Peräti 43 prosenttia Tilastokeskuksen työolotutkimuksen tavoittamista itsensä työllistäjistä arvioi, että heidän eläkemaksuina maksamansa eläkekertymä on riittämätöntä. (http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/52/#sthash.ydiu22KE.dpuf)

Yhteistä kuitenkin kaikille itsensä työllistäjille on se, että he ovat muita työllisiä heikommassa asemassa työllisyyden ja sosiaaliturvan suhteen.

Marginaalinen vai kasvava ongelma?

Edellä esitettyjen lukujen valossa itsensä työllistäminen on kasvussa, mutta se koskee vain kuutta prosenttia työvoimasta. Onko siis kyseessä marginaalinen ilmiö, vai ilmiö, joka kertoo jotain olennaista työelämän muutoksesta? Muuttuisiko arviomme jos huomioisimme itsensä työllistämisen kontekstin, työntekijöiden työolosuhteet ja työn muuttuneet vaatimukset?

Esimerkiksi rakennusalalla itsensä työllistäjät toimivat pientalojen rakentajina, korjaus- ja huoltotehtävissä, putki- ja sähköasentajina, joko yksin tai suurempien yritysten renkeinä. Suuret rakennuttajat ja huoltofirmat ovat vallanneet alaa ja käyttävät itsenäisyrittäjiä alihankkijoinaan. Itsensä työllistävillä työntekijöillä ja pienyrityksillä on vain rajatut mahdollisuudet toimia yksin jo yksinomaan siksi, että kaikki projektit kilpailutetaan ja projektien toteuttajilta edellytetään laajaa riskinottoa. Tämä sama ilmiö on nähtävissä myös perinteisillä metsätyön, puunkorjuun ja kuljetuksen aloilla. Itsenäisiä yrittäjiä on vain pienissä urakoissa ja useimmiten suurten organisaatioiden palveluksessa.

Palvelutyössä, siivoustoimessa ja hoivapalveluissa itsensä työllistäjien määrä kasvaa siksi, että suuren palveluja tuottavat organisaatiot järjestävät työt ja tuotantoketjut tukeutumalla mikroyrityksiin. Jopa julkisen sektorin palveluja, kuten työttömille suunnattuja työvoimapalveluja, on ”ulkoistettu” yksityisille yrityksille, jotka puolestaan ostavat tarvittavan työvoiman työ-ja palvelusopimuksilla itsensä työllistäjiltä.

Kulttuurin alalla on pitkät perinteet vapaiden ammattien harjoittamisesta. Uuden tyyppiset kulttuuri- ja hyvinvointipalvelujen määrä on kasvanut ja alalle on syntynyt uusia ammatteja ja asiantuntijuuden markkinoimisen muotoja. Monissa kulttuurialan asiantuntijatyötehtävissä toimivien työntekijöiden koulutustaso on korkea ja kouluttautumisen kustannukset kohonneet, mutta työhön liittyvät riskit, kuten työllisyys-, sosiaali- ja eläketurva, ovat jääneet työntekijöiden itsensä kannettavaksi. Yhteiskunnan panostus itsensä työllistävien ammatillisen kehittymisen, toimeentulotuen, sopimuksellisen aseman ja sosiaaliturvan kehittämiseksi ovat jääneet tekemättä.

Johtopäätös

Näin ajatellen voisi väittää, että itsensä työllistäminen ei ole sittenkään marginaalinen ilmiö, vaan kertoo omaa kieltään tuotanto- ja palvelujen rakenteen muutoksesta ja palkkatyöhön perustuvan sopimuksellisen järjestelmän asteittaisesta purkautumisesta. Toisaalta se kertoo ammottavasta aukosta lainsäädännössämme. Nyt jos koskaan tarvittaisiin oikeudenmukaista ja kannustavaa työllisyysturvaa sekä säädöksiä, joilla luotaisiin toimivat linkit sosiaaliturvan, työlainsäädännön ja kilpailulakien kesken.

Lähteitä:

Itsensä työllistäjän muuttuva kuva. Tieto&Trendit 1:2014, Tilastokeskus. (Anna Pärnänen) (http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/52/) Viitattu 22.1.2014

Pärnänen A. & Sutela, H., (2014) Itsensä työllistäjät Suomessa 2013. Tilastokeskus. Helsinki.

Itsensä työllistäjät –vertailuselvitys: Sosiaaliturvan, kilpailulainsäädännön ja työsopimuslainsäädännön soveltaminen Tanskassa, Ruotsissa, Saksassa, Iso-Britanniassa ja Virossa. TEM raportteja 8:2013 (http://www.tem.fi/files/35707/TEMrap_8_2013.pdf) Viitattu 22.1.2015